Sukkalankusta sukat

Huh, tekisi tosiaan mieli sanoa, että arki yllätti. Vaikka eihän se mitään yllättänyt, olihan se tiedossa, että hoitovapaan "mulla on vain aikaa" muuttuminen vuorotyön tuomaan "ei kertakaikkiaan ole aikaa yhtään mihinkään" -tilanteeseen on valtava muutos. Shokissa ollaan edelleen, mutta jospa se tästä lähtisi rullaan. Neuleita olen siis tehnyt pääasiassa bussi/junamatkoilla töihin ja takaisin sekä lapsia nukuttaessa. Silloin sitä mieluiten neuloo jotain ihan peruspertsaa. Niinpä puikoille pääsi, ja sieltä jo pois putosi, neulefestareilta ostamani Handun sukkalankku.

Lankku itsessään oli tosi värikäs, joten vähän yllätyin, kun valmiista sukasta tuli kuitenkin aika... beige. Ja harmitti neuloa sitä tien päällä, koska kassin pohajlla olevaa lankkua ei saanut koko ajan silmäiltyä. Siinä on kuitenkin mielestäni sukkalankusta neulomisen paras hauskuus, seurata millaiseksi kuvio muuttuu sukassa. No, onneksi lanka oli niin ihanan tuntuista, että silkkaa nautintoa sen neulominen oli siitä huolimatta.

Jos siis sukkalankun (sock blank) idea oli vielä joillekin outo, niin lanka ostetaan tuollaisena riemunkirjavaksi värjättynä lankkuna ja sitä puretaan ja neulotaan sukiksi. Itse olen neulonut suoraan lankusta, purkautuu tosi nätisti eikä tarvitse kiskoa. Halutessaan sen toki voi ensin keriä, mutta minusta siinä ei ole mitään järkeä, vaan hauskuus on juurikin tässä suoraan lankusta neulomisessa.

Enhän minä malttanut näitä kenellekään toiselle tehdä, joten omaan käyttöön jäävät. Ja itsellään ne parasta onkin pitää, kun on nähnyt matkan lankusta sukaksi. Pakko nimittäin myöntää, että tämän näköistä LANKAA en olisi ostanut, vaikka lankkuna ostinkin ja tykkäsin (ja tykkään toki edelleen). 

Jämälankasukat

Punaisen, violetin ja keltaisen sävyisistä ohuista jämälangoista, harmaalla höystettynä, syntyi aika ihanat raitasukat! Keskenään erilaiset, mutta samaa paria. Raitojen leveydet ovat samalla tavoin molemmissa sukissa ja kantapäät ovat samasta langasta, muuten onkin laitettu värit miten sattuu. Ja ihanat tuli!

Perussukat, 2,5 mm puikot, 2o 2n - varret, ranskalainen kantapää, leveä nauhakavennus.

Voi että minä niin rakastan jämälankasukkia! Niiden neulominen on silti yllättävän haastavaa, sillä värien sommittelu ei tule minulta luonnostaan, vaan joudun käyttään siihen aika paljon aikaa. Vielä houkuttaisi neuloa itselleni sinisistä ja vihreistä jämistä sukat, vaikka itselleni synttärilahjaksi kokoamani box of socks onkin jo niin täynnä, että kansi ei pysy kiinni. Enää reilu kuukausi ja saan ottaa kaikki ne sukat käyttöön, ah!

Valion välipalatehtaan avajaisissa

Tämä tulee niin näyttään joltain kutsuvierastilaisuudelta tai maksetulta mainokselta, mutta voin vakuuttaa, että ihan omasta tahdostamme menimme kaikille avoimeen tilaisuuteen, enkä ole Valion palkkalistoilla (enää) muutenkaan.

Satuimme siis bongaan somesta, että Riihimäelle rakennettu maailman modernein välipalatehdas on viimein valmis ja siellä vietettiin lauantaina kaikelle kansalle avoimia avajaisia, jossa siis oli meininkiä lapsille. Mehän startattiin auto ja todellakin lähdettiin. Koska hei, tapahtuma lapsille, eli yksi taloyhtiön hiekkalaatikon reunalla istumis-ulkoilu kiukutteluineen vähemmän. Ja elintarviketuotantolaitos, kaiken lisäksi sairaan hieno sellainen, niin ammattiminäni pissii hunajaa. Varsinkin kun siellä sai askarrella pakkausmateriaaleista ja se on todellakin aina ollut salainen paheeni.

Päivä oli sateinen ja kuvat ovat tuhnuja kännykkäräpsyjä, mutta näillä mennään. Taidan oikeasti olla vähän pimeä, sillä auton ikkunasta tehtaan nähdessäni jo hihkuin riemusta. Se on niin hieno! Harmillista, mutta täysin ymmärrettävää, että tehtaaseen sisälle ei päässyt, kuin onnekkaat, ja me ei jaksettu koko arvontaan edes osallistua. Koko perheen voimin katsottiin kuitenkin vatsanpohjasta ottava 3D-esitys maidon matkasta jugurtiksi uudessa tehtaassa ja jo kohdussa tehdasmeluun tottuneet lapset (ja rintamaitoa, jonka LGG-pitoisuus ylitti varmaan Gefiluspiimänkin, vauvana juoneet) rauhoittuivat ja vakavoituivat esityksen aikana asiaan kuuluvalla hartaudella 3D-lasit tiukasti päässä. Silmien eteen lähestyvä Valion logo teki lähtemättömän vaikutuksen, siitä puhuttiin vielä nukkumaan mentäessäkin.

Lapsille oli polkutraktoriajelua, leikkilehmän lypsämistä ja tosiaan sitä pakkausmateriaaleista askartelua ja tarjolla oli tottakai jugurttia ja maitoautoonkin pääsi tutustumaan.

Minusta on ihan huippua, että vaikka elintarviketuotantolaitoksiin ei pääsekään sisälle vieraileen, on aiheen ympärille kuitenkin tehty tapahtuma, jossa myös tavallinen kuluttaja pääsee lähemmäksi prosessia. Hyvänä esimerkkinä tästä on Fazerin vierailukeskus (josta olen postannut aiemmin). Innostukseni tosin saattaa olla ihan puhtaasti vain ammatillinen, enkä tietenkään tiedä, oliko tuolla tilaisuudessa loppupeleissä muita, kuin Valion työntekijöitä (ja sitten tämmösiä entisiä työntekijöitä, jotka ei ymmärrä päästää irti, mutta hei, ottakaa se kohteliaisuutena). Joka tapauksessa, kiva tempaus, arvostan! Lupasin lapsille leikkiä huomenna jugurtin pakkauskonetta.

Virkkuri 4 - Kurittomat kuosit

Kirja saatu kustantajalta (Nemo) arvostelukappaleena

Molla Millsin neljäs Virkkuri on täällä. Se ilmestyi jo heinäkuussa ja heti olin kärppänä kerjäämässä arvostelukappaletta, mutta mitä lie sattui, se ei koskaan saapunut perille. Odottavan aika oli pitkä, erittäin pitkä. Olin jo ostamassa sitä kirjakaupasta, mutta päätin silti laittaa vielä kyselyä, että minne se arvostelukappaleeni on jäänyt. Kukaan ei tiedä, mutta lähettivät tilalle uuden. Odotus kannatti, sillä kirja on tottakai ihana!

Neloskirja on tehty lapsia/nuoria ajatellen. Mutta samalla tapaa, kuin kolmosvirkkuri on miehille suunnattu, mutta silti täysin soveltuva myös ei-niin-miehekkäille, soveltuu tämäkin tietenkin ihan minkä ikäiselle vain! Itse asiassa näitä teemoja ei kirjaa selaamalla välttämättä edes huomaisi, ellei olisi tiiviisti seurannut kirjantekoprosessia eri somekanavilla.

Toki pienistä yksityiskohdista voi huomata, että tässä kosiskellaan nuorempaa virkkaajaväestöä. Esimerkiksi tarvikeluettelon huulikiilto ja pinnit, sekä oman huoneen sisustukseen liittyvät virkkausohjeet. Tämä kirja olisi kyllä uponnut esiteiniminään ja vielä parikymppisenäkin kuin kuuma veitsi voihin. Nyt melkein 34-vuotiaana osaan soveltaa ideoista ja ohjeista itselleni sopivia juttuja ja tosi monet (kuten matot) menisivät sellaisenaankin, joten passaa hyvin myös rehellisesti aikuisiän saavuttaneille virkkaajille.

Kirjan värimaailma on jälleen todella herkullinen.

Uutena juttuna kirjassa oli hauskasti hyödynnetty virkattua pintaa pohjana ryijyille ja erilaisille koristeluille. Nämä olivat todella inspiroivia! Usein tuntuu, että kaikki on jo niin nähty, mutta tällaiset jutut palauttavat taas uskon siihen, että kyllä vielä riittää uutta keksittävää.

Toivotan uuden Virkkurin tervetulleeksi kokoelmaani, harmi, että uusi kirja on kooltaan erilainen ja pehmeäkantinen, joten se aavistuksen verran häiritsee "kerää koko sarja" -kokoelmassa. Toisaalta, jos olen oikein ymmärtänyt, vanhemmista kirjoistakin on uudet painokset nykyään näitä pehmeäkantisia.

Ei muuta kuin koukut heilumaan!

Pupumekko ja läjä leggareita

Yhteistyössä NOSH / kankaat saatu

Nyt ollaan vähän epämukavuusalueellani, eli ompelin yksivärisistä kankaista! Eihän siinä muuten mitään epämukavuutta ole, mutta koen yksiväriset tylsiksi työstettäviksi. Tietenkään ihan yksivärisyyteen ei päästy, vaan yhdistelin kankaita toisiinsa. Oli tarkoitus ommella muutama toisiinsa sopiva vaatekerta, mutta lopulta olinkin ommellut vain yhden mekon, mutta kolmet legginssit. Hups.

Otin peruskaavat Paapiin kaavakirjasta ja leikkelin niitä sitten mieleni mukaan. Tuli pupumekko.

Ja läjä legginssejä. Lisäksi tutustuin ompelukoneeni erilaisiin jousto-ompeleisiin, sillä saumuri on edelleen poissa pelistä. Hyvin nämä jousto-ompeleetkin toimivat, tajusin nyt vasta, että on sellainen suoran ompeleen näköinenkin, eli ei tarvitse repiä hermojaan kaksoisneulan kanssa. Saumuri olisi kyllä tuhannesti nopeampi, mutta en tiedä, montako kertaa viitsin maksaa halpiskoneeni korjaamisesta, että jos kuitenkin ostaisi kokonaan uuden, vähän kestävämmän. Vaikka tietenkään mikään saumuri ei kestä sitä, että ajelee epähuomiossa nuppineulan yli... Mutta joka tapauksessa, hyvin onnistuu pelkillä ompelukoneen jousto-ompeleillakin.

Ja olevinaan muka silitin, uskokaa pois.

Mini Marathon

Jäbä juoksi tänään Mini Marathonin. Poika on aina ollut innokas juoksija. Menee nopeasti ja pitkiä matkoja. Koko ajan. Itse en ole erityisen urheilullinen tyyppi, joten en ole juurikaan ollut perillä mistään lasten liikuntatapahtumista, jos vauvajumppaa ei lasketa. Viime kesänä satuttiin oleen kylillä lasten maratonin aikaan ja innostuin aivan samantien, että tuonne ilmoitetaan meidänkin poika ensi kesänä. Ja niin me teimme.

Tapahtuma on hyvää mieltä ja liikunnan iloa korostava. Matka on 1 km pitkä, keneltäkään ei mitata aikaa ja kaikki saavat mitalin. Vanhemmat voivat juosta (tai hölkätä tai kävellä) lapsen mukana. Lähdöt olivat iän ja sukupuolen mukaan.

Lähtöpaikalla oli vaikka ja mitä kivaa liikunnallista puuhaa lapsille (sekä sponssieväitä). Kannustusjoukoissa oleva taaperokin viihtyi siis erinomaisesti. Siirryttiin vähän ennen lähtöä maaliin odottaan, että esikoinen saapuu miehen kanssa.

Itse arvostan aivan älyttömästi tätä hyvän mielen periaatetta ja matkaa, mikä on vähintään kävellen realistinen lähes jokaiselle lapselle. Meidän juoksija oli kuitenkin harmissaan siitä, että matka oli niin lyhyt ja että juoksijoita oli niin paljon, ettei saanut ruuhkan vuoksi ohitettua kaikkia. Sanotaan, että omenapuusta ei tule päärynöitä, mutta ehkä isänsä puolelta on tullut vahvat geenit tällaiseen. Itsehän en olisi perässä pysynyt tuota kilometrin matkaa. Kävelen kyllä vaikka maailman ääriin, mutta täysillä juokseva 5-vuotias olisi äkkiä kadonnut horisonttiin, jos olisin yrittänyt seuralaiseksi. Pojassa olisi selkeästi ainesta ihan oikeaankin kilpailuun.

Omat muistoni lapsuuden urheilukilpailuista ovat aika karuja. Pienellä paikkakunnalla oli 5 ala-astetta. Koulujen välisissä hiihtokilpailuissa se koulu sai kiertopalkinnon, josta osallistui prosentuaalisesti eniten oppilaita kisaan. Palkinto oli meidän ala-asteella monta vuotta. Ei siksi, että oltaisiin oltu erityisen motivoituneita hiihtään, vaan koska se sai jälki-istuntoa, joka ei osallistunut kilpailuun. Pienen sivukoulun omat hiihtokilpailut olivat vuoden ennalta-arvattin tapahtuma. Jos luokalla on 4 oppilasta, on niistä tasan yksi sellainen, joka ei kertaakaan saa sitä saatanan palkintolusikkaa, koska vain kolme parasta palkitaan ja nyt ei puhuta mistään sekunnin murto-osien eroista hiihtoajoissa, joten huonoimmalla heikot mahdollisuudet petrata palkintosijoille. Koulujen välinen pesäpalloturnaus se vasta mukavaa hommaa onkin. Kun on muutama isompi koulu ja loput niitä, joiden kokonaisoppilasmäärä on about pesäpallojoukkueen verran. Siinä missä isommissa kouluissa sai valita joukkueeseen ne parhaat, oli pienemmissä about kaikki, oli sitten hyvä tai ei. Itse olin sieltä toiseksi isoimmasta ala-asteesta ja pärjättiin suht hyvin, mutta tajusin jo silloin, miten epäreilusta asiasta on kyse, koska kilpailua ei koskaan markkinoitu hyvän mielen liikuntapäivänä, vaan ankarana kilpailemisena. Mahdollista mokaansa ei unohda koskaan. Koulujen välinen yleisurheilukilpailukin oli. Kahteen lajiin oli pakko osallistua. Yleensä kaikki ottivat toiseksi sadan metrin juoksun, sillä se oli nopeasti hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ennen kisoja yleensä testattiin kerran kaikki lajit läpi, mitattiin tulokset ja todettiin miten huono on missäkin. Koskaan ei erityisemmin paneuduttu tekniikkaan, mitäpä suotta, jokuhan olisi saattanut vaikka kehittyä ja parantaa tulostaan.

Lumeton aika pelattiin pesäpalloa, talvella hiihdettiin tai luisteltiin, sateella pelattiin lentopalloa. Verkon ja katon välissä oli juuri pallon mentävä väli. Kerran vuodessa viriteltiin liikuntasaliin voimisteluvehkeet ja se oli kaikista aivan älyttömän kivaa, kun kerrankin sai temppuilla rekeillä, renkailla, köydellä ja hypätä pukilta. Oltiin riemuissaan, kuin nykylapset Hoplopissa, mutta liikunta ei saanut olla kivaa, joten sukset takaisin jalkaan ja ladulle. Jos et uskaltanut laskea pururadan mäkeä, niin sitten itkit ja laskit.

Voi olla, että muistoni ovat hieman katkeruuden värittämiä, mutta tällaisenä minä sen touhun muistan, ei voi mitään.

Olenkin siis älyttömän innoissani siitä, että nykyään korostetaan hyvää mieltä ja liikunnan riemua. Kuka tahansa voi kokea onnistuneensa lasten maratonilla.

Poika oli juoksusta älyttömän innoissaan ja itsekin olin niin vaikuttunut, että ehdottomasti täytyy alkaa pitään silmänsä auki tällaisten tapahtumien varalta! Harmittaa, että huomasin nyt vasta, että Vantaan Extreme runissakin olisi ollut lasten sarja! 

Ensi kesänä ilmoitetaan kyllä molemmat lapset tänne.

Kansallismuseon vintillä

Olen kyllä tiennyt, että Kansallismuseossa on lapsille suunnattu työpaja Vintti, mutta ei ole tullut mentyä, koska olen ymmärtänyt sen olevan suunnattu kouluikäisille. Esikoinen on kuitenkin pitkään toivonut pääsevänsä Kansallismuseoon ja kun kerroin siellä olevan lastenkin juttuja, tajusin itsekin, että tottakai meidän on sinne mentävä! Viikonloppuna vietettiin sadepäivä siellä ja voi että miten oli mukavaa! Tottakai siellä siis oli monissa jutuissa ikäsuositus 9+ tai 7+, mutta kyllä niistä nuoremmatkin irti saivat. Meidän taaperokin oli ihan innoissaan kaikesta ja about kaikki muutkin siellä olevat lapset olivat relusti alle kouluikäisiä. Eli ehdottomasti kannattaa mennä pienempienkin kanssa, mutta paikasta saa tosi paljon irti vielä paljon vanhempanakin. Eli joka jutusta saa tehtyä niin leikin, kuin toiminnallisen opetushetkenkin.

Vintillä tutustutaan jos jonkinlaiseen historialliseen tekemiseen. On vanhaa koululuokkaa, kauppaa, keittiötä puuhelloineen, ja tehdas ja rakennustyömaa yms. Me myllättiin jyviä ja kahvipapuja, kuivaharjoiteltiin separointia ja kirnuamista ja kudottiin mattoa (5-vuotias ei ylettynyt itse kangaspuiden polkimiin, mutta yhteistyönä saatiin ihan kiva pätkä mattoa aikaiseksi), sekä rakennettiin hirsi- ja tiilitaloa.

Lasten ehdoton suosikki oli kuitenkin liukuhihnatyöskentely. Työtakit olivat liian isoja, mutta homma toimii kyllä ilmankin. Itse aikoinaan opintojani rahoitin liukuhihnan äärellä ja pääsinkin päteen lapsille hitokseen nopealla liukuhihnatyöskentelylläni. Molemmat kädet kävivät kokeneesti semmosta tahtia, että hihna oli meikäläiselle auttamattomasti liian hidas.

Puuhellassa riitti ihmeteltävää ja pöytää sai kattaan monen eri vuosikymmenen astioilla.

Kaupan puolella oli leikkiruokia, joita punnita vaa'alla punnusten kanssa ja kääriä voimapaperiin.

Paikasta tuli monella tapaa mieleen Lasten kaupunki Helsingin kaupunginmuseossa, mutta tämä oli opettavaisempaan tyyliin toteutettu. Leikit sujuvat kuitenkin oikein hyvin molemmissa, joten ei kannata aristella mennä pienempienkään kanssa.

Lapset pääsivät museoon ilmaiskesi, itse hyödynsin jälleen kerran Museokorttiani. Vintin aukioloajat eivät ole täysin samat, kuin itse Kansallismuseon, kannattaa siis tsekata ennen lähtöä. Me oltiin tarkistettu vain Kansallismuseon aukioloajat, mutta oli tuuria matkassa ja jouduttiin odottaan Vintin aukeamista vain alle 10 minuuttia. Sinä aikana tosin lapset ehtivät jo turhan monta kertaa toteaan, miten hyvin Kansallismuseon aulassa kaikuu...

Saapassukat päiväkotiin

Niin se vaan elämä on siinä vaiheessa, että lapset menivät päiväkotiin. Esikoinen meni takaisin ja pienempi ihan uutena. Monenlaista muistettavaa ja hankittavaa moinen tuo tullessaan, esimerkiksi saapassukat. Ihan vielä niitä ei tietenkään tarvita, mutta talvi on yllättänyt ennenkin, joten parempi varautua ajoissa.

Molemmissa on lankana Novitan Nalle ja puikot 3 mm (paitsi pienemmissä sukissa varren resorien välinen osuus 3,5 mm).

Sovituskuvia en edes yrittänyt saada otettua.

Taaperon sukat ovat melkein kuin Muita Ihania joulukalenterin taaperosukat, mutta vähän jouduin muokkaan, koska otin enemmän silmukoita, eikä määrä ollut sitten jaollinen koko kuvion kanssa (joulun aikaan neuloin ohjeen mukaan ja jäivät melkein heti pieneksi, joten nyt piti suurentaa).

Pojan sukissa on varren resorin jälkeen 4 oikein 1 nurin -joustinta, jalkapohjaa lukuun ottamatta. Molemmissa sukissa on tiimalasikantapäät.

Kirjoitin lasten nimet Hupsistarallaamerkkeihin sukan sisäpuolelle.

Harjoiteltiin uutta arkea viime viikko ja meni niin hienosti, että vieläkin ihmetyttää. Täytyy itsekin ottaa esimerkkiä lasten reippaudesta, kun huomenna palaan töihin kahden vuoden perhevapaiden jäljiltä.