Vauvavuosi pulkassa, perheessämme on jälleen taapero

Ja taaperot ovat ihania!

Niin se on kuulkaas vauvavuosi ohitse ja pitkään mietin että mitä siitä kirjoittaisin mutta en minä tiedä. Jokainen, joka on ollut kotona vauvan ja esikoisen kanssa, tietää mitä se on ja ne jotka eivät ole olleet, eivät siitä kummemmaksi muutu vaikka mitä tässä lässyttäisin. Rankkaa on ollut vaikka vauva itsessään on kyllä varmasti sieltä aivan herttaisimmasta, iloisimmasta ja tyytyväisimmästä päästä. Monessa mielessä olen ollut todella onnekas joten tuntuu tietenkin etten saisi ääneen sanoa että synkissäkin vesissä on uitu.  Mutta no, eiköhän melkein jokainen äiti ole.

Sitäkin on ihan turha tässä alkaa selittään miten erilaista on toisen vauvan kanssa kuin ensimmäisen, kyllä sekin jo tiedetään. Ja varsinkin kun esikoinen oli pikkukeskonen ja tämä toinen täysiaikainen.

Vauvavuoden loppuminen on monille helpotus mutta itse pyörin ristiriitaisissa tunteissa sillä luottolapsenvahtini ja tukiverkkoni muutti tänä samana päivänä toiseen kaupunkiin, yli 100 kilometrin päähän. Jos niin onnettomasti pitää olla että sisko on pari vuotta työttömänä, ei voisi itsekkäästi ajatellen paremmin sattua kuin että ne kaksi vuotta ovat juuri ne jolloin eniten tarvitsee konkreettista apua (tähänastisessa aikuiselämässä). Eli toinen vauvavuosi ja sitä edeltävä raskaus. En voi mitenkään kylliksi koskaan kiittää siitä kaikesta tuesta ja avusta ja seurasta mitä olen saanut. Kiitos! Nyt aletaankin sitten opetella lapsiperhe-eloa sellaisena kuin se suurimmalle osalle perheistä on: ilman mahdollisuutta 24/7 hälytettävissä olevaan apuun. Ja iloitaan siitä että täti sai töitä.

Mutta toivon hartaasti ja uskon kyllä niin olevankin, että kovimmat koettelemukset ovat takanapäin. Isoveljen uhma ehkä helpottaa hetkeksi ennen kuin se pikkusiskolla alkaa jne. Pääasia että meidän Pilli ja Pulla ovat jo tosi hyviä kavereita, jopa niin hyviä että iltaisin on välillä pakko nukuttaa heidät eri huoneisiin kun toistensa villitsemisestä ei tule loppua muuten.

Vaikka he kavereita ovatkin, on kuitenkin yksi asia mistä aina tulee riitaa: junarata. Esikoisella on aivan älyttömän paljon junaratajuttuja, siis ihan törkeän paljon, ja ne valtaavat usein kaiken leikkitilan joten on selvää että vauvakin tykkää niistä enemmän kuin varsinaisista vauvojen leluista. Mutta tappeluksihan se aina menee, kun on väärä juna kädessä tai pyllähtänyt keskelle ratapihaa. Niinpä taapero saikin ensimmäiseksi syntymäpäivälahjakseen keijujunaratasetin. En tietenkään ole lelujen sukupuolittamisen kannalla mutta pinkkiä ja violettiä huokuva junarata oli vaan jotain niin meidän näköistä että ei voinut vastustaa. Överimpiäkin löydettiin mutta kaikkia ei toimitettu Suomeen niistä nettikaupoista mitä selasimme.

Keittiön seinälle viriteltiin naruun Polaroid-muotoon muokattuja ja paperikuviksi teetettyjä otoksia vauvavuoden varrelta. Siitä voi sitten varsinaisissa synttärijuhlissa vieraat napata mukaansa valitsemansa kuvan kiitoskortiksi. Samanlainen oli esikoisenkin ensimmäisillä synttäreillä joten nyt voinee puhua jo perinteestä. Halpa koriste, koko kuvaläjän teettäminen maksoi vain kolmisen euroa, ifolorilla. Ilmeisesti jollain muilla palveluilla saisi teetettyä suoraan Polaroideiksi ilman omaa etukäteissäätämistäkin mutta olen liian merkkiuskollinen jotta vaihtaisi ifolorilta mihinkään.

Mutta tosiaan, meillä ei ole enää vauvaa vaan itse lusikalla syövä taapero joka huristelee kävelykärryjen kanssa menemään iloisesti nauraen.

Ps. ei synnytysfiilistelyjä.