Sielun ja ruumiin hoitamista huipulla

(omistettu sille anonyymille joka oli huolissaan siitä jos mahdollisesti kuvittelen lasten kanssa museoissa ja retkillä käymisen riittävän liikunnaksi)

Yksi kevään kauhunsekaisin tuntein odotettu juttu on se kun Malminkartanon täyttömäen portaat ovat lumesta sulat ja kuivat eli mikään ei enää estä lenkkeilemästä sinne. Malminkartanonhuippu ja sen 426 porrasta on muodostunut vuosien saatossa minulle tärkeäksi paikaksi. Pakko myöntää että nyt lapsien myötä täällä ei tule kovinkaan usein käytyä mutta ennen heitä kyllä.

Kävipä tässä yksi ilta niin että takana oli suoraan sanottuna ihan perse päivä ja ajattelin ottaa omaa aikaa käymällä kaupassa mutta teinkin käännöksen Helsingin suuntaan ja kohta jo seisoinkin portaiden alapäässä. Aloin nousta.

Jo ensimmäiseltä huohotuspaikalta aukeaa upeat näkymät ja etenkin auringonlaskun aikaan se on tosi voimaannuttavaa.

Ja kun on päässyt ylös asti ja on saanut läähätettyä itsensä taas ihmiseksi tuulen tuivertaessa (kyllä, huipulla tuulee!) on se hetki kun oikeasti haluaa ja jaksaa venytellä kaikessa rauhassa, normaalisti kun ei oikein koskaan viitsi. Siinä se on se oma fiiliksensä siellä ylhäällä.

Vaikka ensin toki tuntuu siltä että ei koskaan enää, kummasti jo muutaman minuutin kuluttua onkin ihan valmis kiipeään portaat vielä toiseen kertaan. Joskus kolmannenkin. Toisinaan sitten taas pitää portaita vain osana lenkkipolkua, enää kun ei asuta niin lähellä kuin aiemmin.

Olkoon miten huono päivä tahansa, täällä piristyn aina. Miten sen muistaisikaan seuraavan kerran kun oikein sviduttaa ja on mahdollisuus lähteä hetkeksi yksin jonnekin.

Käytiin muuten viime kesänä väsyttämässä jäbää täällä, vaikka tokkopa edes väsyi, energiaa riittää.