Sivut

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Merimonstereita, morsiamia ja jäänmurtaja Kotkassa

Viikonloppuna lapset olivat yökylässä siskoni luona Kotkassa ja sunnuntaina heitä sieltä hakiessamme kävimme jälleen kerran Merikeskus Vellamossa eli tuttavallisemmin Velliksessä. Ollaan oikeasti käyty siellä niin älyttömän monta kertaa, että melkein meinasi jossain vaiheessa alkaa itseäni jo kyllästyttään, mutta onneksi nyt oli tullut sitten viime käynnin uusia näyttelyitä ja kesäkausi kun vielä oli, päästiin käymään myös jäänmurtaja Tarmossa. Lapset ovat käyneet siellä jo aiemmin, mutta itselleni kerta oli ensimmäinen.


Jäänmurtaja kelluu merikeskuksen vieressä, sinne on erillinen pääsymaksu, mutta senkin saa kuitattua Museokortilla. Vaikka olen nähnyt aluksen siinä monta kertaa, yllätyin silti, miten iso se oli, kun pääsi kiertään kannelle ja sisätiloihin. Mikään esteetön kohde tämä ei ole, portaat ovat todella jyrkkiä. En haluaisi todellakaan tietää, millaista tuolla on ollut kulkea silloin, kun se on ollut merillä. Kohde oli tosi mielenkiintoinen ja lapsetkin jaksoivat innostua, etenkin kun se kuulemma näytti vähän Titanicilta. Ja kyllä, hyvällä mielikuvituksella joo vähän näyttääkin.


Monenlaisia ajatuksia heräsi mieleen kierroksen aikana (kierrettiin ihan vain omatoimisesti ilman opastusta), päällimmäisenä ihan vaan kiitollisuus omasta työpaikastani, mikä ei ole jäänmurtaja-aluksella. Ihan tosi hienoa, että tällainen on laitettu museokohteeksi ja yllätyin tosiaan positiivisesti! Liian vilkkaalla mielikuvituksella paikka voisi olla jopa pelottava. Etenkin lapsille. Mutta ehkä enemmän kutkuttavalla tavalla, kuin oikeasti karmivalla.



Merikeskuksessa on Tarmon lisäksi Suomen merimuseo sekä Kymenlaakson museo. Näistä jälkimmäisessä oli nyt Tahdon!-näyttely, missä esiteltiin hääpukuja ja rakkaustarinoita ym hääasiaa. Parasta melkein 4-vuotaiaan tyttären mielestä oli tietenkin se, että siellä oli pukuja niin aikuisille kuin lapsille sovitettavaksi. En olisi halunnut antaa laittaa huntuja päähän täikammon vuoksi, mutta hellyin, kun tajusin, miten isosta onnen hetkestä oli kyse. Tehtiin sitten kotona perusteellinen prinsessan kampaushetki varmistaakseni mielenrauhan, ettei tullut tuliaisia mukaan. 


Fiilisteltiin pitkä tovi ja lopulta yksi hunnuista löytyi jo omastakin päästäni.

Minusta oli tosi mahtavaa, että häänäyttelyyn oli laitettu tällainen mahdollisuus. Yhtään aikuista en nähnyt heittäytyvän pukuleikkeihin, mutta toivottavasti heitäkin maailmasta löytyy. Itse en niihin mekkoihin tietenkään olisi mahtunut.


Mutta se paras osuus nyt vielä viimeisenä! Eli merimuseon puolella oleva Merimonsterit-näyttely! Vanhojen merikarttojen (ajalta, jolloin maa oli litteä) monsterit oli herätetty eloon ja niistä oli tehty ihana ja jännä leikkiin kutsuva näyttely!


Sekoiltiin mustekalan lonkeroissa, möyrittiin verimerimakkaran sisuksissa, juostiin jättiläismerikäärmeen ympäri ja liu'uttiin kaltevaa merikarttamattoista lattiaa pitkin. Valaistus oli hieno, äänimaailma hieno ja kaikki monsterit aivan kertakaikkisen ihania.


Näiden pehmomonstereiden lisäksi näyttelyssä oli myös esillä vanhoja navigointilaitteita ja purkkeihin säilöttyjä toinen toistaan kummallisemman näköisiä mereneläviä. Lisäksi "sukelluskellossa" sai tutkia joko muinaisia merihirviöitä (ja merkitä havainnot lokikirjaan) tai nykyisten merien hirviöitä eli roskia ja muovia. Aika huikeeta, että tämäkin pointti oli tuotu luontevasti esiin.


Täällä olisi viihtynyt vaikka miten pitkään ja kieltämättä aika pitkään me oltiinkin. Näyttely on onneksi tammikuulle 2021 asti, joten ehditään varmasti käymään vielä kerta jos toinenkin.




Suosittelen edelleen lämpimästi Kotkaa retkikohteeksi, siellä on upeita puistoja ja paljon kaikkea muutakin puuhattavaa ja se on kuitenkin yllättävän lähellä Pääkaupunkiseutua (omalla autolla ja bussilla pääsee tosi näppärästi) ja minusta aivan liian aliarvostettu vierailukohde. Kotka-aiheiset postaukseni löytyvät tämän linkin takaa.

lauantai 3. elokuuta 2019

Sateenkaariyksisarvisprinsessan röyhelövillatakki

Ostin viime kesän neulefestareilta lankaa neuloakseni tyttärelleni villahaalarin, sillä olin innoissani löytäessäni sport-vahvuista tällaista käsinvärjättyä merinoa, mitä siihen maailman aikaan oli tarjolla lähinnä vain ohuena. Aloitinkin neuleen about heti sieltä kotiuduttani ja nyt vuosi jälkeenpäin piti todeta, että motivaatio loppui vähän kesken ja lahkeiden sijaan neuloinkin helmaresorin.


Ohjetta ei ollut, aloin neuloon ihan perus ylhäältä aloitettua kaarrokkeelista villatakkia, mihin sitten soveltaisin lahkeet perään. Neuloin ja sovitin ja purin, neuloin ja sovitin ja purin jne sitä mukaa kun tein. Pääntiellä on resorin sijaan muutama kerros aina oikein -neulosta.


Lankoja ostaessani en vielä ollut ajatellut tehdä mitään frillaröyhelöasiaa ja kun sellaisen sitten kuitenkin halusin, päätin tehdä resorit muusta langasta, jotta varsinainen lanka ei lopu kesken. Ja koska kyseessä oli monivärinen lanka, halusin joka resorin olevan eri väriä.


Lanka on tosiaan Primrose Yarn Co:n Meera sävyssä heart shaped box ja ostin sen Ilon ständiltä.

Resorit on Dropsin baby merinoa.

Takin neuloin 3,75 mm puikoilla, resorit 3 mm.


Helmaresori on tosiaan violetti, hihoissa vaaleanpunaista ja vaaleansinistä. Helmaan ompelin myös yksisarvismerkin (ostettu Ommelkuplasta), jotta tämä aivan varmasti on riittävästi tyttäreni tyyliä ja hän sen kelpuuttaa käyttöön. Vetskarin kävin ostamassa Eurokankaasta ja pakko vähän moittia, että takkivetoketjuissa ei ollut ainuttakaan pastellisävyä, vaan jouduin ottaan harmaan. Tosin onneksi oli edes se harmaa, sillä kaikki muut olivat ns legovärejä.



Joo mutta niinhän siinä tosiaan kävi, että kun haalarin sijaan tulikin takki, mulle jäi tätä lankaa aika paljon yli. Mutta jospa siitä raidoittelisi sitten seuraavaa villatakkia/paitaa, tämähän on tosiaan ollut tekeillä niin kauan, että kasvunvaraa ei ihan hirveästi enää tässä vaiheessa ole.


Sydäntä lämmittää, kun tytär takin kelpuutti käyttöönsä ja vielä niin nätisti poseerasi kuvissa (ja aktiivisesti itse etsi kivan värisiä taustoja).



Ihana hän.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Alpon savanni

Loma on loppunut ja töissä käydään taas, mutta yksi olennainen kohde jäi bloggaamatta viime viikolta! Nimittäin Alpon savanni! Suorastaan noloa, miten ei olla saatu aikaiseksi käydä tuolla aiemmin, vaikka sinne on vanhempieni luota suht lyhyt matka ja mun on tehnyt mieli käydä siellä jo vuosia. Nyt se sattui kuitenkin ihan muutaman kilometrin heiton verran matkan varrelle, kun köröteltiin sieltä Tuurista kohti lasten mummulaa ja poikettiin vierailulle.


Alpon savannilla Kauhajoen Nummijärvellä on siis Alpon tekemiä eläimiä. Ne on tehty romuista ja ovat aivan käsittämättömän aidon näköisiä. Siis niin kertakaikkisen upeita, ettei mitkään kuvat tee niille oikeutta. Ainakaan tällaiset kännykkäräpsyt.


Eläimiä on esillä muuallakin ja olen niitä päässyt ihaileen vuosien saatossa ainakin Kauhajoen keskustassa kahvila Valkoisen Puun pihassa, mutta nyt tosiaan ensimmäistä kertaa käytiin ihan pääpaikalla. Näitä eläimiä voisi katsella ja ihmetellä tuntikausia. Ihailla sitä, miten taidokkaasti ne on tehty tosiaan niin aidon näköisiksi asentoineen kaikkineen ja mitä kaikkea romua niistä bongaa. Harmikseni jouduin vähän stressaavassa ilmapiirissä alueen kiertään, kun päivän muista aktiviteeteistä väsyneet lapset saivat niin hirveät raivarit parkkipaikan hyttysistä että jäivät autoon huutamaan siksi aikaa, kun miehen kanssa vuorotellen kierrettiin mestat.


Tällaisia eläimiä ei kyllä saa tehtyä ilman taiteellista lahjakkuutta ja minua ilahduttaa tosi paljon ajatus siitä, että kun maanviljely on loppunut, on sen myötä löytynyt aikaa tällaiselle luovuudelle.




Tälle kohteelle kyllä joku maailman vahvin suositus.


Listaan tähän myös muita samoilla huudeilla olevia paikkoja, joista olen blogannut. Että jos sattuu oleen enemmänkin aikaa kierrellä.


sunnuntai 21. heinäkuuta 2019

Kesän trendikkäin neulepaita - Soldotna Crop

Niinhän siinä kävi, että kun Jyväskylän neulefestareilla näin "joka toisella" kirjoneuleisia lyhythihaisia ja lyhythelmaisia neulepaitoja, oli se saatava itsekin. Ja 1,5 viikkoa myöhemmin minulla on sellainen. Täyskirjoneuleinen ja kokoa valtava eli melkoinen kone olin, jos saan vähän leuhkia neulomisnopeuttani tän suhteen.


Ohje on Caitlin Hunterin Soldotna Crop ja noudatin ohjetta muuten täsmällisesti, mutta helmaa tein jonkun verran pidemmäksi, mutta en kuitenkaan ns täyspitkäksi asti, koska pakko myöntää, kyllästyin helman kirjoneuleeseen, mikä oli hidasta ja tylsää tehdä ja värivalinnoistani johtuen se ei juurikaan edes erotu, mutta ei ollut pokkaa lopettaa sitä kesken kaiken ja jatkaa yksivärisenä. Jos joskus neulon toisen, jätän tuon isoimman alueen yksiväriseksi ja teen siitä inan verran pidemmän.


Ohje on DK-paksuiselle langalle, eikä siis puhettakaan että tarvitsisin koskaan niin paksua villaista T-paitaa. Niinpä neuloin omani puuvillasta, joten menee hyvin näin hellepäivänäkin.


Petroolin värinen lanka on Dropsin Muskatia. Tähän meni metrilleen kaikki se jämämateriaali, mitä jäi keväällä neulomastani mekosta.

Vaaleanvihreä on Schachenmayrin Cataniaa, mitä ostin ihan täysin muuta projektia varten, mutta kun tämä piti saada puikoille heti, eikä vasta seuraavana aamuna, käytin sen tähän.

Harmaa ja vaaleansininen on Novitan Cotton Softia. Hutiostoksia, piti virkata näistä yksi projekti, mutta meni hermot siihen, miten löperöä virkattavaa se oli ja purin projektin. Neuleeseen se meni hyvin ja tähän onneksi menikin about kaikki, yhden kerän kävin hakemassa harmaata lisää lähimarketista.

Neuloin 4 mm puikoilla, paitsi resorit 3,5 mm


Olen kulkenut niin pitkään mekoissa ja tunikoissa, että tällainen lyhyt paita tuntuu kyllä tosi oudolta. Ostin ihan paidan käyttämistä varten tuollaisen kainaloihin asti kiskottavan vekkihameen ja toki tän voi mekonkin päälle huitaista sitten, kun ei ole ihan näin kuuma ilma, mitä esim tänään.

Ja kyllä, haaveilen jo toisesta. Puuvillasta tekisin kyllä senkin.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Junamajoitus Tuurin asema

Kesälomiimme kuuluu vuosittain käynti Oulun seudulla miehen lähisukua moikkaamassa ja samalla reissulla paluumatkalla minun lapsuuden kodissa eli lasten mummulassa käynti. Kesti vuosia ennen kuin keksittiin helpottaa ajomatkaa ottamalla autopaketti yöjunaan toiseen suuntaan ja vasta viime vuonna älyttiin keksiä vaihtelua siihen paluumatkaankin ja silloin täräytettiin Oulusta Haaparannan kautta Uumajaan ja sieltä laivalla Vaasaan, mikä on sitten jo melkein perillä.

Tälle vuodelle mies oli bongannut junamajoituksen Tuurin asemalta ja ihme ja kumma siellä oli sopivasti vielä yksi neljän hengen huone vapaana suunnittelemallemme ajankohdalle. Mahtavaa! Saatiin siis matkaa vähän katkaistua yöpymällä paikassa, mikä oli melkein kuin meidän junia rakastavalle perheelle tehty!


Myönnän, että minulla oli ennakkoluuloni. Vaikka näin kuvat ja luin tekstit kotisivuilta, pelkäsin silti kyseessä olevan helvetin kuuma ja tunkkainen koppi (traumoja siitä viime kesän Uumajakeikasta, kun hotellissa ei ollut ilmastointia ja ulkona sellainen viimekesäinen tappohelle) täynnä hometäpliä ja hämähäkinseittejä eikä mahdollisen tulipalon sattuessa pääse helposti ulos (kaikkea sitä näin vanhemmiten alkaa pohtiin). Vessat olisivat mallia ulkohuusi ja suihku ehkä jokin pressuviritelmä Keskisen Vesan parkkipaikalla.


Olin niiiiiiiiiiiiiiiiin väärässä. Niin väärässä!


Kun saavuimme paikalle, näimme aseman takapihalla valtavasti pyykkinaruja, joissa oli kuivumassa lakanoita ja pyyhkeitä. Siitä tuli heti älyttömän hyvä fiilis. Huoneiden liinavaatteet siis tuoksuivat juurikin ulkona kuivatetulle eli ihan parhaalta!

Meidät bongattiin heti pihasta ja kun viralliset osiot (eli maksu) oltiin suoritettu, saatiin avaimet huoneeseemme ja opastus junan tiloihin. Henkilökunta oli tosi mukavaa ja otti lapset hienosti huomioon. Onneksemme muuten melkein kaikki muutkin vieraat olivat ainakin sinä yönä lapsiperheitä sillä meitä ahdisti, että pilataan muiden elämys kun ei saada ilosta ja riemusta juoksevaa jälkikasvuamme kuriin. Ulkona oli tilaa temmeltää ja kerrankin lapset jopa uskoivat, että illalla ei sitten enää tömistellä sisällä eikä huudeta, puuh. Tätä ei olla tälle kesälle vielä uskottu kotona, telttaretkellä, liikkuvassa yöjunassa, kylässä eikä hotellissa, mutta junamajoitus Tuurin asemassa oli oma taikansa selvästi.


Junassa on 7 huonetta, joista yksi on omalla ulko-ovella, kylppärillä ja ilmastoinnilla varustettu ja loput käytävän varrella yhteisillä vessoilla ja suihkuilla, lämmityksen ja tuulettimen (ja avattavan ikkunan) varassa. Keittiö eli "ravintolavaunu" oli kaikkien yhteiskäytössä sisältäen jääkaapin, kahvinkeittimen, mikron yms. Juna ei ollut lainkaan tunkkainen pätsi, tosin meille sattui mukavan viileä kesäpäivä. Avattavissa ikkunoissa oli hyönteisverkot, joten perheen ötökkäkammoisetkin saivat nukkua yönsä rauhassa ikkunat raollaan.



Junavaunut on kytketty kunnan vesi- ja viemäriverkostoon eli tämän paikallaan pysyvän junan hanoista tuli normaalia eli juomakelpoista vettä ja vessat oli rempattu alkuperäistä suuremmiksi ja olivat täysin normaaleja vesivessoja ei siis niitä pelottavaa ääntä pitäviä junan vessoja tai vielä pahempaa, tälle junatyypille ominaisia reikä raiteille -pönttöjä. Junassa oli myös ihan tuikitavallinen normaali suihkukoppi.


Sisätilat oli rempattu hienosti, mutta sisustuksessa näkyi silti myös vanhaa junaa.




Juna lepäili lyhyen puskaraiteen päällä, mutta viereisellä raiteella kulki ihan oikeat junat. Huolestuneille tiedoksi, että lapset ymmärsivät eron ja leikkivät vain siinä puskaraidepätkällä.


Meille niin eksoottisia kiskobusseja bongattiin hartaudella.


Meillä oli tosiaan neljän hengen huone, jossa oli kaksi kerrossänkyä. Yläsängyt olivat alasänkyjä vähän kapeampia, mikä oli tosi kiva juttu tilankäytön kannalta ja meillä nimenomaan lapset nukkuivat niissä yläpedeissä. Huone oli yllättävän tilava ottaen huomioon, että nyt tosiaan oltiin yhdessä junavaunuun tehdyistä huoneista.




Pihassa oli pöytiä ja grilli sekä pientä tekemistä lapsille. Ulkona sitä melkeinpä kaikki vierailijat taisivat iltaansa viettääkin.


Viihdyttiin ihan tosi hyvin ja oltiin ihan todella innoissamme koko perhe. Hyvä bonus oli toki myös se, että Veljekset Keskinen oli siinä ihan pienen metsikön takana muutaman sadan metrin päässä eli ihan lähellä, mutta kuitenkin täysin erillään ja poissa silmistä tästä ihanasta ja tunnelmallisesta junaidyllistä.


Nuorena sitä valitsi majapaikat mahdollisimman halvan hinnan perusteella (eli hostellien dormit), lasten saamisen jälkeen helppouden perusteella (eli ketjuhotellit). Saas nähdä, joko alkaa koittaan aika, jolloin mennään ns elämys edellä. No, ehkä ainakin jos kyse on museojunasta.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Virkattu hiusdonitsi

Virkkasin tässä kesällä itselleni hiusdonitsin Tuula Maarian ohjeen innoittamana. En näin pienen oloista juttua ajatellut blogiin edes laittaa, mutta siitä on tullut paljon kyselyitä aina, kun se vilahtaa instagramissa, joten ehkä sille on sitten kysyntää!


Virkkasin tämän siis pylväillä puuvillaisista jämälangoista raidoittaen (mitat virkattuun osioon ja kuminauhan pituuteen otin ohjeesta, joten en niitä tähän toista).


Lisäksi virkkasin reunojen yhdistämisen jälkeen vielä piparireunapitsiä, mikä on kuin piste iin päälle tähän!


Aika painava tämä kyllä on, että pään päälle hiukset sillä sitoessaan tuntuu vähän, kuin kannattelisi kirjaa pään päällä, kuin paremmatkin prinsessat.


En olisi uskonut ikinä enää 90-luvun jälkeen hiusdonitseihin palaavani, mutta jännästi nämä kuitenkin nyt taas miellyttävät silmää, kun niitä on riittävän pitkään ihmisillä nähnyt. Olen siis myös ommellut muutaman, hups. Virkattuun versioon en ehkä yksivärisenä olisi lämmennyt, mutta kun näin tällaisen raidallisen version, tykästyin.


Ja saatan ehkä virkata vielä toisenkin,