Sivut

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Keväisen hempeät tennarisukat

Kohta on tennarikelit, mutta ei haluaisi siirtyä ihanan pehmeistä ja ohuista villasukista pyykissä korpuksi muuttuneisiin puuvillahirviöihin. Toki minä pidempivartisiakin villasukkia tennareiden ja lenkkareiden kanssa käytän, mutta mukavia ovat nämä ns varrettomatkin. Niinpä kaivelin kaikista hempeimmät merinovillasukkien jämät jämäkorista ja laitoin puikoille.


Raidat eivät mene sukissa samassa järjestyksessä, mutta ovat kuitenkin yhtä pitkinä palkkeina molemmissa. Varressa on 12 krs 2 o 2n -joustinta, sen jälkeen ranskalainen kantapää ja kärjessä leveä nauhakavennus.


Pituutta laitoin sukalle noin sentin verran extraa etteivät vahingossakaan vedä kantapäätä jalkapöydän alle näin ollen koko vartta.


Minulla oli entuudestaan vain yhdet tällaiset "varrettomat", joten pitänee ehkä tehdä vielä muutamat lisää, jos muilta neuleprojekteiltaan ehtii.


Lankoina tässä on hedgehog fibersia (violetti), Rva silmusolmua (vihreä ja keltainen), Handua (sininen) ja Kässäkerho pom pomia (oranssi). Jämiä kaikki ja osa nöttösistä meni näihin ihan kokonaan. Fingering-vahvuista lankaa ja 2,5 mm puikoilla neuloin.


Lankaa näihin koon 42 sukkiin meni yhteensä 58 grammaa.


Jännä, miten joitain vuosia sitten en voinut vielä sietääkään pastellisävyjä, mutta nyt rakastan niitä. Niin se mieli muuttuu ja saahan se muuttuakin.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Muitaihanialaisneule

Olen alkuvuodesta neulonut niin paljon sukkia, etten ole jaksanut edes blogiin kuvata. Pari viikkoa sitten koin hetkellisen valaistumisen, että mitä hemmettiä minä näitä sukkia teen jollekin joskus lahjaksi annettavaksi, teenpä samalla energialla itselleni villapaidan!


Talvella koin useaan otteeseen palelevani, vaikka minulla oli Novitan Nallesta tehtyjä villapaitoja (eli ei siis mitään ohuita), joten laitoin nyt vielä paremmaksi ja sukelsin 7 veljestä jämieni kimppuun. On siellä myös about samaa paksuutta muutakin, esim Adlibriksen Sockia ja Novitan Baby Woolia. Hihoissa ja paidan yläosassa olevaa vaaleansinistä toki ostin, sitä meni niin paljon. Se on Moomin x Novitan Muumitaloa.


Paidan malliksi valikoitui Muitaihanialaisneule Tiina Arposen kirjasta Muita Ihania - lempeä ja hulvaton käsityökirja. Sovelsin todella todella paljon, mutta kirjoneule on lähes alkuperäinen, jotain pientä muokkausta tein kyllä joissain kohdissa siinäkin.



Ohjeessa paita on tehty paloista ja kirjoneuletta on vain paidan etuosassa ja se ylettyy aivan kaulaan saakka. Koska olen pitkä (ja pitkäselkäinen) iso ihminen, oli aivan selvää, että vaikka mun lanka ja neuletiheys olisivat mitä tahansa, kuvio ei tule peittään edes napaa. Niinpä tein suosiolla kuvion vain paidan alaosaan ja koko paidan neuloin saumattomasti pyörönä alhaalta ylös.


Eli mittasin mittanauhalla, minkä levyisen helman paitaani haluan, arvoin tiheyden vyötteen perusteella ja pyöristin siten, että on kuviomäärälle jaollinen. Siitä sitten lähdin neuloon kuviota pyörönä, kainaloita kohti vähän kavennellen. Sitten neuloin hihat ja yhdistin paitaan ja raglankavennuksilla kohti pääntietä, missä tein niskan puolelle vähän (liikaakin) lyhennettyjä kerroksia.


Paita onnistui ihmeellisen hyvin, en voi oikein edes uskoa. En joutunut purkaan matkan varrella mitään muuta, kuin pääntien resorin, josta tuli ensin liian korkea ja meinasin oksentaa sovittaessani, kun ahdisti niin kurkkua. Purin puolet pois ja jo oli hyvä.


Ainut asia, mikä paidassa harmittaa, on violetissä langassa ilmaantunut ylläriraita. Se on sitä Adlibriksen Sockia ja huomasin kyllä, että kerästä pukkaa vaaleampaa kohtaa, mutta kuvittelin sen jotenkin kuuluvan asiaan (semisolidi väri kun oli kyseessä), enkä oikein edes tajunnut asian vakavuutta ensin, kun neuloin todella hämärässä huoneessa nukuttaessani lapsia ja päivänvalon koittaessa olin neulonut jo niin pitkälle, etten sitten nähnyt järkeväksi enää purkaa. Se harmittaa vähän, mutta ei niin paljoa, että paita sen takia jäisi käyttämättä.


Ja voitteko kuvitella, tein tämän valtavan kokoisen kirjoneulepaidan alle kahdessa viikossa. Itse en oikein osaa käsittää, miten tässä näin kävi.


Paidasta tuli kertakaikkiaan ihana ja rakastan sitä todella todella paljon.



Kiitos miehelleni, joka suostui kuvaajaksi ja lapsilleni kärsivällisyydestä kuvauspaikalla.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Pekka Töpöhäntä Päivälehden museossa

Rakastan Pekka Töpöhäntää! Sitä elokuvaa, en niinkään kirjoja, vaikka kyllä nekin hyviä on. Päivälehden museossa, Helsingissä, aukesi tänään Pekka Töpöhäntä -näyttely kissahahmon 80-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Oltiin heti ekana päivänä paikalla oman elämäni Pillin ja Pullan kanssa.


Päivälehden museon lapsille suunnatut näyttelyt ovat aina olleet todella upeita ja kivoja. Tämä taitaa olla neljäs näyttely, missä ollaan lasten kanssa käyty. Sitä aiemmin ei oltu koko museosta koskaan kuultukaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Museoon on ilmainen pääsy, joten siellä on kiva piipahtaa lasten kanssa vaikka vähän useamminkin. Sijaintikin on hyvä Helsingin keskustassa, ehkä vain vähän piilossa, tai riippuu toki siitä, missäpäin yleensä kulkee.


Pekka Töpöhäntä -näyttely ei jättänyt kylmäksi sekään. Loikoiltiin jättisilakoilla ja leikittiin kissoja huoneessa, jossa oli jättipöytä ja tuoli, kokoluokaltaan samaa kuin että oltaisiin oltu oikeasti kissoja. Kissojen tapaan leikittiin lankakerillä ja käytiin kauppaa silakoilla, joita oli ilahduttavan paljon, ei loppuneet fisut kesken, vaikka välillä museossa oli useampikin seurue.



Kissanhäntiä ja -korvia oli runsaasti, mutta me päästiin tunnelmaan ilman niiden käyttöä. Monnin hiilikellariinkin ryömittiin. Rauhallisimmat saivat kuunnella satuja jättimäisestä radiosta tai lukea kirjoista, joita oli näyttelyssä paljon.


Täällä viihtyy kaikista pienimmätkin taaperot ja isommille lapsille oli Kissojen päivälehtiä, joissa oli luettavaa ja tehtäviä.


Kovalla kulutuksella tavarat täällä varmasti ovat, jo näin ekana päivänä oli jättilankakerät jo aika nuhjuisia. Niitä luultavasti, tai ainakin toivottavasti, kyllä uusitaan ajan kuluessa, näyttely kun on avoinna syyskuun loppupuolelle saakka.


 Niin että ei muuta kuin "Säg mjau till livet!"

torstai 14. maaliskuuta 2019

Entä, jos Youtube katsoisikin meitä?

Kaksi mun lempparijuttua ruudun äärellä on ehdottomasti Ylen sohvaperunat ja sitten neulevideopodcastit youtubessa.

Niin että tuhannet (tai ainakin tuhat) neulojaa ympäri Suomen katsovat viikottain neuletubettajia. Entä, jos youtube katsoisikin meitä, mitä se näkisi?

Näky olisi harvinaisen tylsä, sen voin myöntää. Mutta en vaan voinut vastustaa kiusausta.



Videolla katselen seuraavia:

Koukuttajan kootut
Tänään neulon
Palasia arjestamme
VillAsta Crafts

Lempparineulepodcastejani olen linkannut joskus muinoin tänne blogiin, mutta listat elää kun ihmiset lopettavat videoiden tekemisen ja uusia tulee, kuin sieniä sateella.

Mutta tässä taas listaa suosikeistani noiden videolla olleiden lisäksi ovat esimerkiksi (aakkosjärkässä)

Hannan neulenurkka
Kässäopen painajainen
Memman puikkoilut
Nonnu neuloja
Paremman puutteeseen
Pieni käsityökori (täällä muuten myös ompelua!)
Sari Nordlund
Urbaani maalainen
Villapaitapeli
Villapesuohjelma

Monia muitakin katson kyllä.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Radio- ja tv-museo Mastola

Nyt kyllä museotuttaa! Kävimme viikonloppuna Lahdessa. Ykkössyynä lahtelaisten neuletubettajien järjestämä neuletapaaminen, mutta hyvänä kakkosena jo pitkään reissulistalla olleet turistikohteet Lahdessa, joista nyt tsekattiin Radio- ja tv-museo Mastola. Lisäksi mies ja lapset kävivät hiihtomuseossa sillä välin, kun olin neuletapaamisesta, mutta siitä ei ole nyt matskua. Sen verran kuitenkin terveisiä sieltä, että kiva paikka oli ollut sekin.

Nyt kuitenkin Mastolaan!


Ihan ensin on pakko kiittää henkilökuntaa, sillä he kävivät opastamassa ja neuvomassa monet jutut, jotta saatiin hauskuus maksimoitua.


Museossa oli kaksi kerrosta ja yläkerran paras juttu oli suuret määrät vaatteita ja asusteita ja vihreä tausta, joten vasten tehdä omia telkkariohjelmia. Tietokoneelta sai valita sopivan taustan ja vaihtoehtoja oli vaikka ja mitä sen perinteisen sääkartan lisäksi. Kaiken huipuksi nämä omat ohjelmansa sai tallennettua ja annetulla koodilla niitä sai sitten vielä katsella kotona netistä.


Siis tämä oli älyttömän hauskaa niin lapsista kuin aikuistakin. Kyllä siinä monta haastatteluohjelmaa lapset tekivät kun löysivät rekvisiittakaapista mikrofonin.


Alakerrassa oli paljon näyttelytilaa ja mun lemppari oli huone, jossa sai kuunnella vanhoja radiopätkiä ja katsella telkkariohjelmia. Olin tosi onnellinen ja ilahtunut kuunnellessani Tarja Kulhoa ja Korson Räkkäri-markettia. Estonian Mayday-tallenne aiheutti pienoisen ahdistuksen.


Telkkaritarjontaa olisin voinut katsella vaikka lopun päivää, mutta valittiin kaikesta siitä valikoimasta Hapsiainen, sillä halusin nähdä, miten seuraava sukupolvi reagoi siihen. Jep, hämmentyneitä olivat. Siellä siis oli esimerkiksi vanhoja uutisten tunnareita ja toki jäätävän karmea Pikku Kakkosen heikot jäät -varoitus, Metsoloita ja Kotikatua ja vaikka mitä.


Vanhat puhelimet kiehtovat lapsia aina. Ja miksei toki uudemmatkin, mutta nyt oli vanha. Näillä pystyi soittaan toisilleen.


Telkkariohjelmanostalgiaa oli tarjolla ihanan paljon.


Ilmeisesti ulkonakin olisi ollut jotain, mutta meillä jäi piha kokonaan kiertämättä. No, ketään tuskin haittaa, vaikka tultaisiin tänne joskus toisenkin kerran.


Oli vähän yleissivistys hukassa, jouduin googlettaan, että miten tämä asia ylipäätään liittyy Lahteen. Mutta se on just parasta, kun museovierailu saa aikaan pakottavan tarpeen googlettaa aiheesta lisää.


Täällä oli tosiaan hyvä opettaa lapsille myös mediakriittisyyttä. Kaikki telkkarissa ja internetissä ei ole sellaisenaan totta. Vai luulitteko, että 6-vuotias kiipesi radiomaston huipulle ja meikäläinen olisi katsomassa mäkihyppykisoja? Jep, sitä minäkin.


Lahdessa ollaan käyty sukuloimassa monen monta kertaa, mutta kaikki turistimestat on jääneet kiertämättä. Tosin muutama vuosi sitten kävimme kyllä Apulandiassa!

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Piece Out, vielä ainakin tämän kerran

Stephen Westin Piece Out -pipo on yksi niistä harvoista neulemalleista, mitä tulee tehtyä kerta toisensa jälkeen. Se on mun mielestä tosi hieno ja olen tehnyt sellaisen niin aikuiselle miehelle, kuin alle puolivuotiaalle vauvallekin. Vauvojen ja taaperoiden pipoihin olen lisännyt myös tupsun, mutta nyt eskarilainen halusi ilman.


Pipo on rikottua joustinta eli se istuu hyvin. Matala malli ei pussita niskasta, mikä miellyttää ainakin tätä lasta, joka tykkää vetää pipon niin syvälle päähän, kuin menee (eli käytännössä aina silmille asti).  Intarsialla tehty yksityiskohta virkattune reunuksineen on kiva pieni juju. Napit olen aina ommellut suoraan paikoilleen, enkä ole tehnyt napinläpeä.


Paksusta langasta pipo valmistuu todella nopeasti, jos vaan menee kokovalinta kerrasta nappiin. Itselläni ei mennyt. Muistan tehneeni kokoa S silloin kun esikoinen oli max kolmevuotias. Nyt tein M-koon ensin ja siitä tuli aivan liian iso. Ei auttanut kuin purkaa ja tehdä samaa kokoa kuin ennenkin. No, se olikin silloin vähän reilun kokoinen ja käsialakin on varmasti muuttunut. Pipoissa on aina niin pienestä kiinni sen istuvuuden kanssa. Vanha pipo oli kuitenkin todella todella kulahtanut, joten tarve uudelle tuli senkin puolesta, olkoonkin sitten samaa kokoa.


 Lankana tässä on tummansininen Drops Big Merino, harmaa on kaksinkertaista Novitan baby merinoa ja turkoosi jotain jämää, muitaakseni Dropsin Cotton Merinoa, kaksinkertaisena sekin. Puikot 5 mm (hatun reunassa 4 tai 4,5 en muista varmaksi).

Pipo laitettiin päähän 1,5 euron korvausta vastaan. On vielä liian kiintynyt talvipipoonsa, joten käyttöön ei vielä tullut. Tämäkin tosin paksua matskua ja varmasti lämmin, mutta istuvuutensa puolesta enemmän keväinen, kuin talvipiponsa.

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Suomen pelimuseo Tampereella

En ole koskaan ollut mikään videopelinörtti.

Mutta kun alkaa miettiin, kyllä sitä on pienen elämänsä aikana kuitenkin yhtä sun toista peliä tullut renkutettua tai ainakin katsottua vierestä.

Esimerkiksi lapsena ruotsinlaivoilla kaikki hienot kolikkopelit, joita ei tokikaan oikeasti pelattu, mutta ratin pyörittäminen demon tahtiin oli jo yksistään todella viihdyttävää ja upean mahtavaa. Flipperin pelaajia katsottiin ihaillen vierestä. Itse jos joskus pääsi kokeileen, niin eihän siitä oikein mitään tullut.



Lapsena meillä ei ollut kotona pelikonsoleita, mutta totta vieköön, kavereilla oli. On tullut katsottua vierestä tuntikausia, kun kaverit pelaavat Super Mariota. Mario edustaa mulle edelleen sellaista nörttinostalgiaa parhaimmillaan, vaikka itse en sitä juurikaan pelannut, se oli tosi vahvasti läsnä lapsuudessa nimenomaan kavereilla kyläilyn ja yleisten puheenaiheiden merkeissä. Ja sitten joillain oli Nintendon sijaan Sega ja niissä sessioissa on itsekin päässyt oleen ohjain kädessä, vaikka parasta toki oli katsoa, kun osaavammat pelaavat. Sonic 2 oli mun lemppari ja sitä pelaan toisinaan edelleen, en Segalla, vaan Wiillä. Esikoinen on innostunut myös niin Sonicista kuin Mariosta ja minulla on ollut kunniatehtävä auttaa Sonicin hankalammissa kohdissa (ja ollaan katsottu myös yhdessä Youtubesta, kun joku pelaa koko setin alusta loppuun, siinä tuli huomattua asioita, mitä ei kukaan kaiketi silloin ysärillä ollut tajunnut ainakaan meidän kylällä), Mariomestarina toimii mieheni. Hänen vanha ja alkuperäinen Nintendo meillä on kirjahyllyssä, pelit tulee kuitenkin Wiin kautta.



90-luvulla oli Hugo. Paras tv-pelihomma ikinä. Ihan huikee. Meillä oli näppäinpuhelin, mutta ei todellakaan käynyt mielessäkään itse sinne soittaa. Koska se oli kallista ja en osannut pelata. Myöhemmin Hugoa pelattiin kyllä tietokoneella.


Meno Toijalaan, jos persaus kestää. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Hugo ei saa koskaan Hugolinaansa takaisin.


Anyway, meille kotiin tuli tietokone kun olin yläasteella. Silloin ei enää pelit napostelleet, vaan lähinnä eri chatit internetin ihmemaassa. Pikkusisarukset kuitenkin pelasivat jotain rallipelejä ja Tomb Raideria. Joskus tuli seurattua sivusta ja ehkä itsekin kokeiltua. Sitten tuli Sims ja myöhemmin Sims2, johon myönnän olleeni aikamoisesti koukussa. Pelaaminen jäi kun lisäosia oli niin paljon, ettei kone jaksanut enää pyörittää. Ja hei, unohdin ihan Wormsin! Ihan huikee!


Ysäriaikainen poikaystävä pelasi. GTA:ta ainakin. Ite renklasin sitä Simsiä, jos koneelle pääsin. Kyseinen poikaystävä tutustutti minut myös klassikkopelien maailmaan, olivat silloin jo nostalgisia. Tetris sun muut.

Ja sitten ikioma Nokia 6110 ja matopeli. Oh yes, kyllä!

Pitkä hiljaiselo pelimaailmassa tyssäsi siihen, kun joku keksi Wiin, Singstarin ja Guitar Heron. Taas mentiin. Lähinnä kännissä. Oli paljon bileitä, mitkä pyörivät näiden pelien ympärille. Itse sain matkapahoinvointia Guitar Herosta, jos sitä selvinpäin pelasin. Hienoja muistoja, mutta olihan siinäkin kyllä huonot puolensa. Meidän häissä esitettiin sketsejä mun ja mieheni arjesta ja kommelluksista ja yksi oli juurikin siitä, kun mies rämpyttää Guitar Heroa ja itse yritän keskittyä kirjoittaan opinnäytetyötäni ja menetän hermoni. Samaisessa sketsissä salaa kävin itsekin pelaamassa. Miehen NHL-pelihommista en viitsi edes mainita.

Tuli älypuhelimet ja Angry Birds. En muuten koskaan pelannut sitä.

Nyt lapset pelaavat paljon pädeillään. Ovat aloittaneet niin nuorena, että yleensä en viitsi asiasta edes ääneen puhua. Mutta jos lähdetään vaikka siitä, että 3-vuotiaskin löytää MUSEOSTA jotain itselleen tuttua, voidaan päästä jo aika lähelle totuutta.


Niin että sitä minä vaan, että Suomen pelimuseo Tampereella on aivan mahtava. Suosittelen jokaiselle enemmän tai vähemmän pelinörtille. Siellä on lankapuhelimella pelattava Hugo, jättimäisellä 5110:llä pelattava matopeli, aikakauden mukaan sisustettuja huoneita eri konsoleille (voin kertoa, että tutulta näyttivät, kovin tutulta), se angry birds sekä iso liuta kolikkopelejä ihan ilman kolikoita pelattavaksi. Ja ylipäätään pelejä oli niin tajuttoman paljon, että en edes ehtinyt tsekkaan kuin muutamia ennestään itselleni tuttuja ja etukäteen hehkutettuja juttuja. Koko perhe viihtyi todella hyvin. Tänne pitänee päästä vielä uudelleenkin.


Nuorimmainen ei ylettynyt kaasupolkimille, mutta ohjasi mielellään aikuisen hoidellessa kaasut ja jarrut. Esikoinen näytti pelaavan jotain K-12 peliä, huomasin vasta kotona valokuvista. Noh, taidettiin kuitenkin selvitä traumoitta.

Pelimuseo on Vapriikissa, siellä tosiaan oli vaikka ja mitä muutakin museota, mutta me olimme vain ohikulkumatkalla, joten ei olisi ollut aikaa edes kiertää kaikkia, saatika että jos aloittaa pelimuseosta, on ihan turha kuvitella, että lapsia kiinnostaa sen jälkeen enää luonnontieteet tai posti.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kuvat käsitöistä luonnon helmassa vai kylillä?

Ai että, nyt tuli jutun tynkää ja vielä sellainen, mihin saan kaivella vanhoja blogikuvia, mahtavaa! Kävipä nimittäin niin, että Urbaanin maalaisen uusimmassa youtubepätkässä (jakso 32) hän toivoi näkevänsä enemmän neuleita kuvattuna urbaanimmissa ympäristöissä, sillä hän itse asuu maalla ja olisi kiva nähdä vähän erilaisempiakin maisemia, usein kun neuleet jostain syystä ajaudutaan kuvaan luonnonläheisissä paikoissa. Itsehän pääsin heti päteen, sillä olen viime vuosina kuvannut jonkin verran paikallisen katutaiteen äärellä. Jonkun verran kyllä näkee urbaanimpiakin maisemia neulekuvissa, mutta totta vieköön, taitaa se vähemmistöä olla.

Minä kuvaan aika tasaisesti sekä luonnossa, että kaupunkiympäristössä. Siihen on syynsä. Rakastan luontoa, mutta asun kaupungissa (koska haluan asua kaupungissa). Metikössä on kivempi kuvata, jos haluaa olla katseilta suojassa, rauhassa asetella ja poseerata, etenkin, jos pitää kuvata itse itseään jalustan ja kaukolaukaisimen avustuksella. Mielelläni kuitenkin, jos joku suostuu kuvaajaksi, tai jos kuvaan lapsiani, valitsen kaupunkiympäristön.

Stailatut kuvat pienistä töistä, joissa on suurinpiirtein jonkin irtolevyn päälle aseteltu asioita, ei tietenkään ole yhtään sen erilaisempi kerrostalossa, kuin maallakaan. Tai ylipäätään sisätiloissa otetut kuvat. Eikä vielä siinä vaiheessakaan, kun siirrytään ulos, välttämättä se kerrostalon seinä eroa merkittävästi omakotitalon seinästä. Ja useinhan kuviin halutaan rauhallista taustaa, kuten vaikkapa se seinä. Mutta sitten kun lähdetään hakeen jotain muuta, kuin yksiväristä seinää tai simppeliä tekstuuria, tullaan valinnan eteen: luonnon helmaan vai kylille. Sillä toki kaupungillakin luontoa on, eli valinta on ihan oma, haluaako urbaania meininkiä vai ei. Lisäksi usein tulee kuvattua reissun päällä, esimerkiksi lapsuuden kotini ympäristössä peltojen ja metsien keskellä.

Pakko sanoa, että vaihtelu virkistää. Sitä kun on blogannut käsitöistään 11 vuotta, ei ihan joka kerta viitsi käyttää samoja kuvauspaikkoja.

Joten tässä vähän vertailua.

Sukat puron varrella / sukat märällä asfaltilla




Huivi metsässä (joskin keskellä kaupunkia oleva luonnonsuojelualue) / katutaideteoksen edessä.



Ommeltu lastenvaate pujotettuna oksaan / lätkäisty sinitarran avulla henkarilla alikulkutunneliin.



Sukat luonnossa / sukat kaupungilla



Villapaita saaressa / muraalin edessä



Lapaset ja kuuraiset puut / kerrostalo



Pipo metsässä / pipo (ja paita) kylillä



Huivi ja lakeus / jalkakäytävä


Mekko metsässä / skeittipuistossa



Virkattu pääasia: maalaisidylli / lähiö Keravalla



Taapero asusteineen pellon laidalla / leikkipuistossa



Vauvanpeitto nurmikolla / asfaltilla



Tiedättekös, mä rakastan molempia! Eikös ollutkin ärsyttävä loppukaneetti, haha. Miten on, iskeekö kaupunkimeininki vai tykkäätkö, että villat kuvataan siellä, mistä ne tuleekin? Miten itse valitset kuvauspaikan, jos käsitöitäsi kuvaat?