Tunnistettavat Kuomat

Kuten viime talvenakin, tällekin kaudelle tuunattiin päiväkotilaisen Kuomat niin, että eivät varmasti vahingossakaan eksy vääriin jalkoihin ja säästytään säätämiseltä ja mielipahalta. Lisäksi kengistä tulee tietenkin paljon hauskemmat näin.

Lapsi sai valita itse kangasmerkit varastostani (ostettu Tigerista) ja Niiskuneidin bongasi Prismasta ja halusi senkin kenkäänsä. Nämä ompelin ihan perinteisesti käsin neulalla ja langalla. Yllättävän kivuttomasti meni etenkin nuo höttöset Tigerin merkit. Prymin Niiskuneiti oli vähän tönkömpi tapaus, mutta ei mahdoton.

Viime vuonna ommeltiin eskarilaisen Kuomiin noihin takaremmeihin napit, jotta tunnistaa omansa ja niistä jotkut epäili, että ovatko hankalat tai pysyvätkö paikallaan. Kyllä ne kuulkaa pysyivät, eivätkä olleet lainkaan hankalat.

Tänä vuonnakin nyt ekaluokkaisen Kuomiin nappeja suunniteltiin, mutta ovat ainakin toistaiseksi vielä ompelematta ja epäilen, että koulussa ei niin tarkkaan tarvitse merkkaillakaan, siellä kun on omat paikat kengille, toisin kuin päiväkodissa, missä kengät on just siinä kohtaa hyllyä, mihin ne on satuttu sillä kertaa laittaan.

Toisaalta kaikenmaailman leikkipaikoilla ym, missä lasten pitää riisua kenkänsä, niistä napeista kyllä olisi suuri hyöty, joten ehkä ne vielä tässä joku ilta ilmestyvät remmeihin.

Keimola 2

Vuosi sitten tehtiin pieni retki Keimolaan ihmetteleen vanhan moottoriradan paikalle rakennettua asuinaluetta, missä oli jätetty historiaa esiin ränsistyneen valvontatornin verran.  Oltiinkin sopivasti paikalla, jotta näimme tornin vielä ränsistyneenä, sillä nyt siitä on tehty tilataideteos, joka tokin sekin on UPEA. Avajaisrientoihin emme ehtineet, mutta viikonloppuna kävimme sitä ihmettelemässä ja serenadit soittelemassa. Sillä kyllä, tornia voi soittaa.

Tornin ympärille oli rakennettu tosi kiva aukio, jossa oli mm autonrenkaan muotoisia istuimia.

Tornia voi soittaa esim heiluttelemalla käsiä (tai kuten lapset, hyppien) liiketunnistimien alla. Sävelet on merkitty maahan ja kajarit lähtevät päälle seisomalla kohdan X päällä. Musiikki on kaiketi väännetty jollain tavalla Porchen äänestä, mutta minähän en mitään ymmärrä autoista enkä musiikin tuottamisesta, mutta hauska tämä torni kuitenkin on.

Ihanaa, kun Vantaalle on viime vuosina tullut niin paljon taidetta. Vähän huonosti saatavilla tämä kyseinen toki on perusturistille, mutta jos jaksaa bussiaikatauluihin perehtyä tai reippailla jalkaisin Kivistön juna-asemalta, niin oikeastaan se on hyvinkin saatavilla (tai jos kulkee omalla autolla). Ja ei kaiken aina tarvitsekaan olla turistirysänä, tämän sijainti tottakai kun liittyy nimenomaan alueen historiaan.

Jännityksellä odotan, että meneekö alueella asuvilla ihmisillä jossain vaiheessa hermo tähän musisointiin. Toisaalta aukio on tosi kiva. Että ehkä se entisestään lisää viihtyvyyttä, kun siellä on tällaista taustaääntä, mitä voi itse tuottaa.

Autourheilutyypit voi fiilistellä maahan maalattua rataa ja lapsethan aina rakastaa paikkoja, missä voi juosta jotain edes etäisesti rataa muistuttavaa asiaa pitkin.

Ja renkailla on kiva kiipeillä tai vaikka vain kurkistella niistä läpi.

Suunniteltiin jo pyöräretkeä tänne ensi kesäksi.

Paita kuin Myrtsin asemalla

Olen kuvannut paljon neuleitani erilaisten muraalien ja graffitien edessä, mutta nyt meni kyllä aivan seuraavalle tasolle tämä homma. Olen nimittäin katsonut Myyrmäen asemalla olevan yhden maalauksen paitaa sillä silmällä jo pitkään, mutta vasta nyt, kun kokemusta paitojen neulomisesta oli kertynyt riittävästi, menin ja tikutin itselleni samanlaisen.

No joo, aivan täysin samanlainen paidasta ei tullut, sillä hihansuista jätin kirjoneuleet pois ihan vain siitä syystä, että musta lanka loppui kesken, enkä nähnyt niitä niin tärkeiksi, että olisin lähtenyt ostaan lankaa lisää.

Mulle tulee paidasta vahvat Etelä-Pohjanmaavibat. Näen tähkiä, kyntöpeltoa ja Jussipaitaakin. Silti paita on bongattu osana Myyrmäen taidejuna-asemaa, joten siitä tulee toki myös kotoisat Vantaafiilikset. Luonnollisestikaan en tiedä yhtään, mitä tämän kuvan maalaaja on ajatellut, mutta ei mun tarvitsekaan tietää. Se on hieno paita ja inspiroiduin neuloon samanlaisen. 

Valitettavasti en myöskään tiedä, kuka on kuvan maalannut, joten en voi tässä nyt antaa sen kummemmin kunniaa hänelle, jolle se kuuluu. Jossain olen kyllä nähnyt listan taiteilijoista, jotka ovat Myyrmäen aseman sisältä ja ulkoa maalanneet, mutta sitäkään en nyt löydä ja joka tapauksessa en tietäisi, kuka on maalannut mitäkin.

EDIT: Asia on selvietty, kuvan on maalannut Satu Kettunen!

Kuviot luonnostelin ihan vain ruutupaperille ja laskin ja järkeilin kaarrokkeen lisäysten määrät ja kohdat. Tämä on siis neulottu saumattomasti ylhäältä alas. Lankana Hjertegarnin Merino Cotton, jossa siis 50 % merinovillaa ja 50 % puuvillaa. Puikot olivat 4 mm (resoreissa 3 mm).

Minulla ei ole vuosiin ollut keltaisia vaatteita, vaikka jossain vaiheessa elämääni tykkäsin ja käytin sellaisia tosi paljon. Mukavaa siis pukeutua tähän vanhaan suosikkiväriin. Vaikka se ehkä viekin värin kasvoiltan, en jaksa sellaisesta välittää. (Kuvia varten meikkasin välttääkseni keltaisen aiheuttaman harmaan naaman, tosin taas sen vaikutus menetettiin tuhnuissa kännykkäkuvissa.)

Tykkään tästä paidasta tosi paljon ja tämä on minulle henkilökohtaisesti tärkeä asia, en halua mitenkään tässä nyt ylenpalttiseksi Myyrmäkifaniksi leimautua (vaikka toki sellainenkin olen), mutta ihan siis tällainen matalan profiilin neuleprojekti vain omaksi ilokseni on kyseessä.

Tämän vuoden kurpitsalyhty

Minulla oli hieno visio, miten tänä vuonna teen suloisen yksisarviskurpitsalyhdyn enkä malttanut odottaa ensi viikonloppuun, jolloin yritämme säätä uhmaten pitää ulkosalla jonkinlaista halloweenpippalointia naapurilasten kanssa. Ajattelin siis, että tekisin porkkanasta sarven ja pyörittelisin vaahteranlehdistä pieniä sieviä ruusuja siihen ympärille. Noh...

Lehdet olivat hervottoman suuria ja kurpitsa säälittävän pieni. En ole koskaan ennen tehnyt lehdistä ruusuja, joten en osannut lainkaan arvioida, minkä kokoisia niistä tulisi. Näemmä aika isoja. Ja hyvin kaukana myös käsitteestä "sievä", sillä nämä näyttävät todella räjähtäneiltä. Mutta se ei haittaa yhtään mitään.

Päädyin lopulta tunkeen ruusut kurpitsan kannen väliin. Sisällä on ledituikku, joten tällainen sytykeruusuviritelmä ja kansi toimivat oikein hyvin.

Kurpitsa jäi ulos ilahduttaan naapurustoa. Tai ainakin toivon mukaan ilahduttaan, eikä vihastuttaan. Huolestuneille tiedoksi, että se ei kuitenkaan jäänyt tähän juuri pihatalkoissa uusittuihin istutuksiin, ettei tule sanomista. Mutta siinä se oli kiva kuitenkin kuvata.

On aika hyvästellä ihana ruska-aika, lempparivuodenaikani, mutta se onneksi tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että sitten voi aloittaa jouluhömpötyksen ja se on äärimmäisen mukavaa sekin!

30 tunnin treffit Porissa, osa 3/3: erilaiset nähtävyydet

Vielä viimeinen Poripostaus! Kysellessäni ennen reissua vinkkejä siitä, mitä nähdä ja tehdä Porissa, toivoin saavani  tärppejä, joita en mistään  Visit Pori -sivustolta löytäisi. Ja tulihan niitä vinkkejä! Kootusti parhaat kohteet löytyivät, kun minulle vinkattiin Satakunnan Kansassa julkaistua "Porin paskat nähtävyydet" -artikkelia. Mitkä paskat? Näähän oli kaikista parhaimmat paikat! Ihan huikeeta!

Eniten kiinnosti vanha radioasema ja sen ympärille muodostunut veistospuisto. Odotukset olivat korkealla ja paikka vastasi kyllä täysin odotuksia. Tämä oli paljon kiinnostavampi, kuin Porin taidemuseo, mutta tästä ei juurikaan turisteille kohdistetuissa materiaaleissa hiiskuta (todennäköisesti, koska tällä ja tän näkyvyydellä ei voi samalla tavalla rahastaa).

Itse radioasemankin tarina oli kiinnostava. Sen lähistölle kun myöhemmin rakennettiin asutusta, kuului radiolähetykset jo jääkaapeista, uuneista ja kattilakaapeista. Nykyisin radioasemalla on jotain järjestystoimintaa, mutta todella huonokuntoiselta se näytti. Sääli tietysti rakennuksen puolesta, mutta sen rähjäisyys ja arkkitehtuuri kiehtoivat kovasti jo itsessään, saatika sitten tosiaan se tontilla oleva taide.

Radioasemalle johtavan tien (Radioasemantie) reunoilla oleviin puihin oli veistelty upeita juttuja eri taiteilijoiden toimesta. Mulla ei nyt mitkään ylistyssanat tunnu riittävän, eikä kuvat tee oikeutta. Menkää katsomaan!

Metsässä meni polkuja, joiden varrelta löytyi toinen toistaan kiehtovampaa teosta. Mökki oli aika pelottava syksyisessä metsässä, mutta uskallettiin kuitenkin kurkistaa sisäänkin.

Radioaseman pihassa on varmaan toisinaan jotain toimintaa, sillä siellä oli penkkejä ja tuoleja yms. Ja lisää taidetta.

Mä rakastan aivan valtavasti tällaisia veistospuistotyyppisiä paikkoja! Varmaan kaikki, missä olen tähän asti vieraillut, ovat olleet yhden ihmisen aikaansaannoksia ja toistensa kanssa samaan tyyliin tehtyjä teoksia, joten tämä poikkesi niistä monipuolisuudellaan ja sillä, että tosiaan taiteilijoita on ollut monia. Varmasti tästä löytäisi taustatietoa enemmänkin, jos etsisi, mutta itse en oikeastaan sellaista edes kaipaa. Nautin näkemästäni ilmankin.

Seuraava kohde oli vanha rautatiesilta, missä menee raiteiden vieressä kävelytie. Silta oli hieno ja ollaan ennenkin käyty fiilistelemässä vanhoja rautatiesiltoja (esim postaus Kotkassa olevasta vanhasta sillasta täällä). Tällä sillalla ei junia juurikaan kulje, mutta kävelyosuus on edelleen käytössä ja hyvässä kunnossa (toisin kuin esim se Kotka silta, missä oli reikiä suoraan mereen ja puomit päissä varoittamassa, että ei kannata mennä).

Silta on tosi pitkä ja tosi korkealla ja minulle iski korkean paikan / putoamisen kammo. En ole nuorempana kärsinyt tämän tyyppisestä ollenkaan, vaan olen ollut jopa melkoinen huimapää. Nyt kyllä ahdisti, ai kamala! Mutta selvisin vastarannalle ja vielä takaisinkin.

Silta ylittää Kokemäenjoen Isojoenrannan ja Kalaholman välillä (mitä sitten ikinä ovatkaan).

Lehtijutussa, mistä näitä paikkoja bongattiin, oli esitelty myös vanha kivilouhos Ruosniemessä uimarantoineen. Jutun perusteella paikka ei vielä vaikuttanut must see -kohteelta, mutta onneksi mentiin käymään, sillä sehän oli aivan upea!

Vaikka kyseessä onkin louhos lukuisilla nuorison spray-töhryillä varustettuina, eikä mikään luonnon muovaava seinämä muinaisilla kalliomaalauksilla, tämä oli silti sykähdyttävän upea paikka. Sekin tietenkin vaikutti asiaan, että oltiin paikalla kahdestaan, eikä ruuhkaisena kesäpäivänä, kun lampi on täynnä uimareita ja rannat täynnä pussikaljottelijoita.

Sääli, että en tarkene meneen luonnonveteen uimaan lokakuussa, kun hädin tuskin edes heinäkuussa. Mutta oli kyllä upea paikka.

Viimeisenä vielä todella surullinen, mutta silti mielenkiintoinen kohde, eli ruostunut maantie. Tällä tiellä kuljetetaan ferrosulfaattia rekoilla ja sitä sitten pölisee ympäriinsä ja ruostuttaa kaiken. Kaiteet, liikennemerkit ja koko tie näytti olevan ruosteessa. Hirveetä! Vaikka tuolla asuu ihmisiä, jotka ajavat tietä varmasti päivittäin, me oltiin silti niin vainoharhaisia, että kotiin ajettiin autopesun kautta. Olihan se auto jo tosi kuranenkin kaiken kiertelyn jäljiltä (haimme viikonloppuna myös geokätköjä).

Mutta joo, tällainen Porireissu meillä! Ehdittiin aivan valtavasti, vaikka oltiin vain yksi yö perillä. Tämän kun aina muistaisi, että ei tarvitse viikon lomaa voidakseen tehdä jotain. Tällaisen pläjäyksen jälkeen sitä paitsi tuntuu, kuin olisi ollut arjesta irti pidempäänkin. Suosittelen.

Poriin ehkä palataan vielä joskus lasten kanssa, sillä pitäisihän se Pelle Hermannin leikkipuistokin kokea.

30 tunnin treffit Porissa, osa 2/3: meri

Takaisin Poriin.

Reposaari on ollut mun haaveretkikohteena muutaman vuoden ajan. Tuntuu, että se putkahtaa aina jostain tavalla tai toisella esiin ja minäkin halusin sinne, muistaakseni kun en ole koskaan käynyt. Lisäksi monet suosittelivat meille Merry Monk -ravintolaa, mikä sijaitsee juurikin Reposaaressa.

Harmi, että meillä ei ollut lainkaan nälkä, koska oltiin syöty aiemmin päivällä ne älyttömän hyvät pizzat. Ravintola oli myös tosi täynnä, joten tyydyttiin ottaan pelkät juomat ja nauttiin ne ulkoterassilla. Tais olla mun tän kesän eka terassisiideri. Jep, lokakuussa.

Ravintola vaikutti ihan kivalta, mutta ei kuitenkaan mikään erityinen. Ruuasta ei nyt sitten tosiaan tiedetä, kun ei sitä syöty, mutta oletan sen olevan hyvää, koska väkeä oli niin paljon.

Meri-Porissa on ihanan paljon tuulivoimaloita. Tykkään! Oli ihana ajaa Reposaareen kaikkien niiden tuulivoimaloiden keskellä.

Reposaareen tutustuttiin kävellen. Käveltiin kylänraittia, rantoja ja ihasteltiin söpöä pientä kirkkoa.

Reposaari on tosi suloinen ja idyllinen puutaloineen, Jopo-pyörineen ja maitorattaineen, mutta paljon olisi töitä julkisivuremontoijille täälläkin.

Reposaaren linnakepuisto oli enemmän miehen toive, itseäni ei niin kovasti juoksuhaudat ja korsut kiinnosta, mutta toki yleissivistysmielessä aina kiva mennä vähän omien mielenkiinnon kohteiden ulkopuolellekin.

Reposaaresta ajeltiin vielä Kalloon, mitä oli myöskin meille vinkattu, itse en olisi tänne ymmärtänyt mennä. Majakan lisäksi siellä on tällaiselle maakravulle tosi jännät rantakalliot, mitkä kuulemma ovat myrskysäällä upeat. No, nyt ei myrskynnyt yhtään. Tietenkin onneksi, sillä myrskyävä meri on pelottava.

Olisi ollut aika ihana mennä vielä Yyteriin fiilisteleen auringonlaskua, mutta mentiin takaisin hotellille. Olimme jo päättäneet skipata Yyterin, sillä olemme käyneet siellä muutamaan otteeseen viime vuosina (postaus täällä ja vähän täälläkin). Mutta Yyteri on kyllä upea, sen voin kertoa.