Neulottu kesämekko

Tuossa keväällä päätin neuloa itselleni kesäksi Caitlin Hunterin Tegna -paidan puuvillalangasta. Heti jo suunnitteluvaiheessa päätin, että otan ohjeesta vain helmapitsin ja teen sit ns tavallisen raglanpaidan siitä ylöspäin. No, kuten kuvasta näkyy, ihan ei paitaa tullut.

Kävi nimittäin niin, että insinöörimäisen tarkoista laskelmista huolimatta, helmapitsistä tuli niin valtavan leveä, ettei siitä mitään paitaa saisi millään. Vika ei ollutkaan laskemissa, vaan pieleen tulkitsemassani kaaviossa, josta en ollut huomannut kaikkia silmukoita ottaa laskuihin mukaan ja mokahan sitten tosiaan kertaantui aika moninkertaisesti. Pitsistä oli valtavan iso työ, siinä oli esim neljä oikein yhteen -silmukoita, mitkä on aivan hanurista tehdä. Selvää siis oli, että purkaan en ainakaan ala.

Pelastin siis tilanteen tilaamalla ihan hitokseen lisää lankaa ja jatkamalla helmaa mekkomittaan asti.

Jotain muotoilujakin yritin siihen neuloa, mutta säkiltä se näyttää silti. Yläosakaan ei ihan istu niin hyvin, kuin voisi, mutta olen tähän kuitenkin todella tyytyväinen, sillä onhan se nyt aikamoista tehdä ilman ohjetta (jos siis pitsiä ei lasketa) mekko itselleen tällaisessa koossa. Toki lanka oli paksua ja sitä neuloin vitosen puikoilla, joten suht nopsaanhan se neuloontui.

Lanka on tosiaan 100 % puuvillaa.

Tämä valmistui jo muutama viikko sitten, mutta nyt vasta oli kelejä laittaa se päälle.

Olin tosiaan pääosin työttömänä silloin, kun tätä neuloin. Nyt en ehtisi, en todellakaan.

Sukkalaatikko eskariopeille

Lämmintä kesää eskarin henkilökunnalle, sillä aion huomenna antaa kevätjuhlan kunniaksi lahjaksi heille sukkalaatikon.

Olen tammikuusta asti neulonut vihreitä sukkia, sellaisen kesälomasuvivirsin fiiliksissä eli suurimmaksi osaksi ovat nimenomaan pitsisiä, paksuudeltaan fingeringiä tai sportia. No, yhden ruskean aiemmin valmistuneen parin (Varpuset-joulukalenterisukat) aion sujauttaa mukaan myös.

Viimeisen parin toinen sukka on vielä vähän vaiheessa, mutta enköhän sen yön aikana ehdi neuloon ja höyryttään valmiiksi.

Kieltämättä nyt alkaa vihreät sukkalangat tursuaan jo korvistakin, joten huomenna saan aloittaa jotain aivan täysin eri väristä projektia.

Katotaas, vieläkö muistan kaikki langat ja mallit, mitä näissä on käytetty.

Viimeisin valmistunut pari on Niina Laitisen Anemone, kirjasta Villasukkien vuosi ja lankana on Gjestal Maija. Näistä tuli kyllä niin pienet, että tokkopa aikuisjalkaan edes menee. Mun on hirmu hankala arvioida, kun oma jalka on kokoa 42. Toivottavasti näille kuitenkin löytyy jalkapari jostain.

Samaisesta Niina Laitisen Villasukkien vuosi -kirjasta ovat myös nämä, nimeltään Jouluaamut. Tosi kesäistä siis nimen puolesta, heh. Mutta kuvio älyttömän kaunis! Lankana näissä on Regia Premium Silk.

Nuo vaaleammat ovat Heidi Alanderin Aava-sukat, lankana Rva Silmusolmu merinosukkis. Tummemmat ovat Cookie A:n Monkey -sukat kirjasta sukkia.rakkaudella ja lankana Adlibris Socki fine. On muuten ihana sävy, sen nimeä tosin en muista.

Sitten Novitan Nallesta Niina Laitisen Soulmates -sukat.

Kurkkusalaatin näköiset (hirvitykset, olisihan se pitänyt tietää, ettei näin levoton lanka vaan toimi tällaiseen malliin) Novita Nalle Peltoa ja mallina Niina Laitisen Midsummer Socks ja Lankamaailman Oonasta (edelleen) Niina Laitisen Hiding butterflies toosi lyhytvartisena, koska loppuva aika (näistä tosiaan toinen valmistunee loppuun sitten ensi yönä).

Ja sitten heti tammikuun alussa valmistuneet Emma Karvosen Lumikello -sukat, lankana näissä Gjestal Maija.

Sukkiahan tässä laatikossa on huomattavasti enemmän, kuin eskarissa opettajia/hoitajia, mutta siinä on vähän joka kokoa, niin toivon mukaan jokaiselle löytyy sopivat ja loput voivat sitten laittaa jakoon muun henkilökunnan kesken tai mitä nyt ikinä haluavatkaan niille tehdä. Mulle tärkeintä oli vaan saada neuloa.

Varissaari

Käytiin vappuna Kotkassa ystäväpariskunnan ja siskoni kanssa brunssilla (Höyrypanimolla). Aterioimisen jälkeen tehtiin vielä vappuretki Varissaareen. Varissaari on linnoitussaari 10 minuutin merimatkan päässä Kotkansaarelta, minne kulkee kesäaikaan yhteysalus ja talvella pääsee jäätietä pitkin. Itse en ollut aiemmin Varissaaressa käynyt, joten olin innoissani.

Innostusta kuitenkin haastettiin useaan otteeseen ja paluumatkalla totesinkin jo, että en kyllä ole meri-ihminen, en vaan ole. Minulle riittää, että luen tai katselen telkkarista Astrid Lindgrenin Saariston lapsia, mutta siinä vaiheessa kun pelkään kuollakseni hukkuvani yhteysaluksen mukana ja  lohdutan limaisella rantakalliolla liukastunutta ja vasta juuri ennen vesirajaa tolpilleen takaisin päässyttä lasta ja käyden läpi koko perheen taipeita ja hiusrajoja punkkien varalta (koska hei, hyvin peloteltu Kotkan saaristo), koen olevani niin maakrapu kuin vain voi olla.

Lisäahdistusta toi se, että merivesi oli todella matalalla ja paikalliset yrittivät muistella, olisivatko koskaan ennen nähneet sen olevan niin matalalla. Minä metsän keskellä kaukana suurista vesistöistä varttunut ihminen olen sitä mieltä, että hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa, jos merivesi pakenee, sillä tottakai se voi tulla takaisin yhtenä rykäisynä pyyhkien koko Rannikko-Suomen mukanaan ja aivan varmasti just silloin, kun ollaan itse siellä merillä.

Lisäksi unohdin aurinkolasit kotiin (onneksi sain siskolta lainaan!) ja saan aivan satavarmasti puoli viikkoa kestävän migreenin, jos aurinko heijastuu heiluvasta veden pinnasta silmiini ja paistaa sitä myös taivaalta. Nahkakin palaa, jos ei ole huolehtinut aurinkorasvasta.

Ihan aidon oikeasti mulla ei siis vielä lähdön hetkellä ollut mitään muuta ongelmaa reissun suhteen, kuin ne unohtuneet aurinkolasit ja pieni punkkikammo, joka ei kuitenkaan huolettanut, sillä tiesin ettei me heinikoissa hengata, vaan enemmänkin kivillä ja kallioilla. Retket on aina mukavia ja varsinkin sellaiset paikat, joissa en ole ennen käynyt. Linnoitussaaret etenkin on tosi jees. Kesti aikoinaan kauan tajuta, että Suomenlinna tosiaan ei ole tosiaan mikään ainutlaatuinen linnoitustensa vuoksi, vaan näitä saaria on pilvin pimein muuallakin.

Mutta kun se yhteysalus oli lähtenyt Sapokan rannalta ja oltiin taitettu lähes koko 10 minuutin matka ja siinä samalla juteltu mistäpäs muustakaan, kuin pelastusliivien sijainnista ja Estoniasta sellaisilla sanavalinnoilla, että estetään lapsia saamasta painajaisia tai pelkoja/traumoja, tupsahdettiin aivan hitonmoiseen aallokkoon kylki edellä. Kuljettaja oli ollut jostain syystä vähän omissa maailmoissaan (ja kauden ekat ajot eivät vielä menneet ihan rutiinilla), eikä huomannut aallokon tuloa (kun asiaa sitten meille seliteltiin) ja oikeesti siinä mentiin semmosilla kallistumiskulmilla ja heilumisvauhdilla, että paniikkihan siinä iski. Ihan oikea paniikki. Vaikka järki sanoi, ettei me nyt ihan oikeasti hukuta sen takia, että joku perhanan moottorivene meni ohi ja vappupiknikalus vähän heilahteli. Mutta toisaalta, miksipä ei? Järki sanoi, että ei hätää, mutta vaisto sanoi, että tää himputin paatti kaatuu ihan just. Paha sanoa, millä asteella lapset traumatisoituivat. Oletin, etteivät ymmärtäneet, miten vakavasti minä tapauksen otin, mutta toisaalta 3-vuotias hihkasi innoissaan päästyämme laiturille, että "vene ei uponnut". Jep.

Meri on kyllä pelottava. Valtavat vesimassat veuloo ees sun taas. Itse olen enemmän joki-ihminen, missä vesi menee vain yhteen suuntaan ja sekin suunta on selkeästi tiedossa.

Saari oli pieni ja tosi kiva. Siellä oli mukavan oloinen ravintola ja paljon ihania paikkoja pitää piknikkiä. Mitä nyt toki kaikki kalliot olivat linnunpaskassa.

Siis apua, miten mä saan tän nyt kuulostaan niin negatiiviselta! Olin toki monesta asiasta vähän romuna, mutta tosi kiva retki oli silti ja ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Laittakaahan korvan taakse, jos suunnittelette reissua Kotkaan, kaikki Kotka-aiheiset postaukseni löytyvät tämän linkin takaa.

Housuhame 2019

Hieno hame, eikö? Haha, ei se ole hame!

Lämpenen aina vähän hitaasti uusille villityksille ja siksi aloin himoitsemaan culottes-housuja eli juntimmin sanottuna housuhametta vasta tälle kesälle, enkä esim viime kesälle.

Kangas on Paapiin Niittyleinikki-trikoota ja kaavan muokkasin aidosta 90-lukulaisesta housuhameesta leventäen ja pidentäen mallia reilusti. Heikompia varmasti olisi saattanut hirvittää taas katsella, miten upotin kangassakseni aika summanmutikassa pränikkään kankaaseen ja nämä housut todella ovat melkoiset kangassyöpöt! Ihan kertayrittämällä en onnistunutkaan, vyötäröosasta tuli aivan järjettömästi liian iso, mutta pelastin tilanteen ompelemalla muutaman laskoksen sekä etu- että takapuolelle.

Ja tosiaan ihan vaan kuminauhavyötärön tein. Ainut ongelma on nyt siinä, että minulla ei ole mitään yläosia housujen kanssa käytettäviksi (paitsi tämä yksi ja ainoa musta t-paita, jossa siinäkin housuihin täysin yhteensopimattomat yksityiskohdat olkapäillä). Olen näemmä jo vuosia kulkenut pelkästään tunikoissa ja mekoissa.

Nää on niin ihanan rennot ja mukavat päällä, että kuulkaas huh huh! Yhdet toisetkin vastaavantyyliset ompelin jo aiemmin keväällä, mutta sitä kaavaa yritin muokata leggarikaavasta ja ne jäi yrityksestä huolimatta vähän turhan kapeiksi. Mutta kyllä niitäkin käytän ja jossain vaiheessa kun saan jonkun pakotettua ottaan kuvia, voisin niitäkin vilauttaa.

Mun ei ikinä koskaan pitänyt lähteä mihinkään 90-lukuvaatetouhuihin mukaan, jos teemabileitä ei lasketa, mutta tää näyttää nyt vahvasti siltä, että kohta mulla on jo hiusdonitsikin päässä.

Mutta eipä siinä, maku saa muuttua, jos on muuttuakseen.

Menopelileikki

Kävin lasten kanssa viikonloppuna Suomen lelumuseo Hevosenkengässä, Espoossa WeeGeessä tsekkaamassa uusin näyttely. Tykättiin tosi paljon Menopelileikki -nimisestä liikennevälineisiin keskittyvästä näyttelykokonaisuudesta. Meidän mielestä ehdottomasti paras näyttely niistä, mitä ollaan tuolla käyty. Ja tykätään tosi paljon perusnäyttelystäkin: eri aikakausien leluista, pienoisjunasta ja keppihevosista.

Mutta nyt tosiaan leikittiin matkustamista junalla, lentokoneella, laivalla ja metrolla.

Vuorotellen oltiin matkustajia ja kärrymyyjiä ja otettiin toki selfiekuvia, jotka mukamas näyttivät siltä, että oltaisiin lähdössä lomalle. Tässä oli kiva leikkiä lentokonehommia vähän pidempäänkin, nimittäin Ilmailumuseon museolentokone on mun makuun vähän liian ahdistava. Niin tunkkainen, ahdas ja pimeä koppero. Mutta tässä oli mukavan avaraa ja valoista, kun oli vain penkit ja rekvisiitat.

Leikkilaivamme törmäsi kerta toisensa jälkeen leikisti jäävuoreen ja lapset hyppäsivät minipienestä pallomerestä pukemaan kauhealla kiireellä pelastusliivejä ja hyppäsivät lattialle, josta minä sitten heidät kerta toisensa jälkeen urheana pelastin. Ihan parhaita tällaiset mielikuvitusta ruokkivat ympäristöt ja välineet, huikeita juttuja nuo pienet ihmiset keksii ja tosi hienosti soveltavat näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa. Esimerkiksi lentokoneessa ensin myydään kahvit kärrystä ja sitten käydään myöhemmin keräämässä roskat. Kuulutukset heittävät oikeaoppisella kuuluttajaäänellä ja niin tarkasti, että selvästi on tositilanteissakin kuunneltu, vaikka aina ei todellakaan siltä vaikuta.

Metroleikitkin maistuivat vielä, vaikka oikealla metrolla museoon oltiin matkustettukin. Bussia vähän jäätiin kaipaileen, mutta eihän sitä tietenkään kaikkea yhteen museoon mahdu. Tämä oli todella kiva ihan näinkin!

Tämä näyttely onkin maaliskuuhun 2021 asti, joten uskalla veikata, että tullaan toistekin.

Mutta siitä en ole lainkaan varma, että tullaanko toista kertaa enää metrolla, onnistuin sen verran huolella eksyyn ja sekoileen, ennen kuin löydettiin rattailla kuljettava reitti ulos metroasemalta ja sitä ympäröivästä ostoskeskuksesta, huh huh.

Terveisiä uudesta arjesta

Heipä hei, aika rientää, enkä millään pysy perässä. Aloitin uudessa työssä kolme viikkoa sitten ja kiirettä on pitänyt. Vaikka en ehtinyt oleen kotona kuin puolisen vuotta, oli töihin paluu silti paljon raskaampaa, kuin esim pitkähköjen hoitovapaiden jäljiltä. Johtunee tosin varmasti myös siitä, että hoitovapailta palasin aina samaan vanhaan tuttuun työpaikkaan, sama työmatka ja pääsääntöisesti samat työkaverit. Nyt kaikki on uutta. Ihan kaikki. Työmatka, firma, työkaverit, eri alakin. Joten oishan se ihme, jos ei tuntuisi missään, kun on nämä ruuhkavuodet ja kaikki.

Samaan aikaan esikoinen on ottanut ison harppauksen pikkulapsesta kohti koululaisuutta ja synttäreiden (jotka muuten pidettiin sankarin toiveesta Hoplopissa kotikutsujen sijaan ja niistä ei siis ollut mitään blogattavaa, identtisiä pippaloitahan ne siellä kaikilla on) kunniaksi saadun oman puhelimen myötä aikaansa viettää tottakai mieluummin kavereidensa kanssa kuin äidin (mutta kaverihengaukseen kuitenkin tarvitaan näin kaupungissa vielä aikuista vahdiksi). Täysin luonnollinen ja ymmärrettävä asia, mutta vaatii pientä totuttelua sekin.

Koen että tämän uuden arjen myötä aikaa ei jää mihinkään eikä millekään. Kokemuksesta tiedän, että tunne tasaantuu jossain vaiheessa. Onhan näitä isoja elämänmuutoksia ollut ennenkin. Lasten syntymiä sun muuta, mikä laittaa kaiken uusiksi. Luulin, että arki olisi löytänyt jo uudet uransa kolmen viikon aikana, mutta olin väärässä.

Onneksi aika juoksee niin nopeasti, että pakostihan sekin päivä sitten koittaa nopeasti, kun kaikki tämä kiireen ja mahdottomuuden tuntu muuttuu normaalioloksi.

Onneksi arkipyhät ovat tuoneet helpotusta ja pehmeän laskun fiilistä.

Nämä kuvat ovat pääsiäiseltä kun käytiin Lauhanvuoren kansallispuistossa paistamassa makkaraa ja tähyilemässä maisemia näkötornista. Tarkoitus oli kävellä pitkospuureittejäkin, mutta lumen määrä yllätti. Ehkä juhannuksena sitten uusi yritys.

Niin, onneksi on se juhannus. Ja vappu ja helatorstait sun muut. Jäätävä kulttuurishokki on kyllä alan ja työehtosopimuksen vaihtuminen toiseksi. Siinä missä ennen pekkaspäiviä tulvi ovista ja ikkunoista, nyt onkin täydet päivät ja vielä kikyt päälle. Omasta tutusta ja turvallisesti kuplasta pois joutuminen on aiheuttanut jo monta pientä kriisiä, mutta yritän ajatella sen kaiken olevan hyvästä. On hyvä nähdä ja ymmärtää erilaisia asioita, ettei jumita siihen yhteen ainoaan luuloon ja näkemykseen. Pätee monen moneen asiaan. Työttömyys aktiivimalleineen oli myös arvokas kokemus (kirjaimellisestikin, haha), vaikka sellaista ei todellakaan olisi halunnut kokea.

Nyt nostan työviikosta särkevät jalkani kohti kattoa ja yritän rauhoittua hetkeksi.

Onneksi viikonlopusta on vielä sunnuntai jäljellä.

Toisetkin keväisen hempeät tennarisukat

Löysin lankakaupasta (Fiinaneule) niin suloista puuvillasukkalankaa, että oli ihan pakko saada. Neuloin "varrettomat" kesäsukat. Saas nähdä, minkä tuntuiseksi muovautuvat käytössä, puuvillasekoitetta kun tosiaan ovat. Mutta ainakin näin pesemättömänä ovat kyllä mukavan pehmoiset. Vaikka niinhän ne kaupan sukatkin ovat ennen kuin ne on pessyt korpuiksi.

Lanka on tosiaan Cedifra Lana Mia Cotone, 90 % puuvillaa, 10 % polyesteria. 100 g = 380 m. Neuloin sukat 2,75 mm puikoilla.

12 krs 2 o 2n joustinta varteen, ranskalainen kantapää ja leveä nauhakavennus (jossa kavennukset joka kerroksella, sillä neuloin innoissani vähän liian pitkään, enkä viitsinyt purkaa, vaan tein sitten kavennukset vain tiheämmin ja hyvät tuli).

Kerästä kului vain reipas puolikas, joten jämästä saa vielä vaikka lapselle sukat. Ja taitaa mulla olla jotain yksivärisiä puuvillasukkalankojen jämiäkin, niin saisi varmaan itselleenkin, jos niitä yhdistelee.

Supersuloiset niistä tuli.