Pikku Kakkosen Seikkailukoneen kuvauksissa

Pikku Kakkonen, siis rakastan niin paljon! Tietty nostalgiasyistä, mutta myös niiden nykymeiningistä, mihin olen päässyt tutustuun lasten myötä. Meillä ei katsota Pikku Kakkosta telkkarista kovinkaan usein, mutta lapset katsovat todella paljon Lasten Areena -sovelluksen kautta eri Pikku Kakkosen ohjelmia ja käyttävät Pikku Kakkosen omaa sovellusta (esim niiden joulukalenteri oli aivan mahtava, itsekin pelasin innoissani joitain niistä, koska ne oli osittain niin ihanan hassuja!). Lisäksi meillä kuunnella paljon Pikku Kakkosen 100 lastenlaulua -lauluja Areenasta ja uusimpana myös Areenasta löytyviä Pikku Kakkosen Satuaarteita. Kaikkien näiden yhtenäinen graafinen ilme (mikä on muuten aivan ihana!) on lasten helppo tunnistaa Pikkukakkossisällöksi eli laadukkaaksi ja sopivaksi katsottavaksi, kuunneltavaksi ja pelattavaksi.

Jotain meiltä on kuitenkin jäänyt huomaamattakin, sillä lapset selaavaat Areenaa melko omatoimisesti ja lemppareiksi valikoituu mitä milloinkin aika sattumanvaraisesti. Seikkailukone ei ole osunut lasten silmiin ja meillä ei todellakaan olla ikinä (onneksi) siihen aikaan lauantaiaamuna hereillä, kun se tulisi telkkarista (eikä meillä siis muutenkaan harrasteta kuin hyvin harvoin tv-lähetysten katsomista reaaliajassa).

Ylellä töissä oleva kaverini kysyi, että haluttaisiinko tulla lasten kanssa Seikkailukoneen kuvauksiin yleisöön ja tottahan toki haluttiin! Aikataulukin saatiin sopimaan. Esikoinen lintsasi yhden päivän eskarista ja hurautettiin junalla Tampereelle.

Meillä oli niin hurjan kiva reissu, että tuntuu ettei mikään kiitoksen määrä riitä sitä todistamaan. Mutta siis kiitos! Kuvauksiin on siis voinut ihan kuka tahansa ilmottautua, mutta eihän me tosiaan semmosta oltu älytty, kun ei oltu muutenkaan ihan perillä konseptista. Me kuitenkin päästiin tälleen suhteilla ja kaverini kierrätti meitä talossa muutenkin. Päästiin näkeen mm Pikku Kakkosen lavasteet ja tavarat varastossa, valtavan pukukokoelman päätteeksi minikokoiset karvakuonojen vaatteet ja paljon muuta.

Tämä tuli tosi hyvään saumaan, sillä esikoisen kanssa on viime aikoina juteltu paljon siitä, miten telkkarissa ei kaikki ole ihan totta. Nähtiin se vihreäseinäinen studiokin, minkä edessä kuvatut asiat voi hypätä mille taustalle tahansa. Vaikka lapsi ei kierroksen aikana ihan hirmuisesti osoittanut kiinnostusta asiaan, palattiin niihin heti kotona kun asiaa oli sulateltu. Kuopuskin huusi varastolla, että pois täältä, mutta kuitenkin nukkumaan mennessä alkoi höpöttään Pikku kakkosen puista, mitä oli nähnyt.

Kun tuli aika siirtyä studioon Seikkailukoneen merkeissä, meidän lapset eivät vielä osanneet tunnuslaulua ulkoa, kuten about kaikki muut, jotka mitä ilmeisimmin olivat ohjelman tosifaneja. Me ehkä oltiin vähän myöhäisheränneitä, mutta tämän kokemuksen jälkeen kotona lapset huudattivat kilpaa Seikkailukoneen jaksoja kaikilta mahdollisilta laitteilta, joihin heillä on pääsy. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Jaksoja kuvattiin kaksi pötköön ja me oltiin mukana kahdessa vihonviimeisessä Seikkailukoneessa. Ensimmäisissä (meidän) lapsia tietenkin vielä jänskätti, mutta toisessa oli jo eläytyvämpi meininki. Pienempi tosin istui sylissäni ja aikuisia ei toivon mukaan juurikaan ohjelmassa näy. Tai jos luulette näkevänne Röllipeikon sulautuneena yleisöön, se olen todennäköisesti minä, sillä en minä mitään tukkaakaan muistanut kammata ennen kuin kamerat lähtivät käymään.

En tiedä huomasivatko lapset ohjelman teossa kohtia, jotka leikataan pois lopullisesta ohjelmasta, niin sujuvasti homma kuitenkin liukui eteenpäin. Muutamien nopeatempoisten hyppylaulujen jälkeen oli pienen pieni hengähdystauko ja jotain ihan pienen pieniä vahinkoja oli, joiden vuoksi ottivat alusta tai tuli miettimistauko. Tai sitten joku lapsi yleisöstä lähti kielletylle alueelle ja odoteltiin hänen ohjaamista takaisin paikalleen. Tosi pieniä juttuja, mutta saas nähdä, huomaavatko tarkkaavaiset lapset sitten lopullisesta ohjelmasta eroja. Itse nimittäin muistan vieläkin elävästi, kun olin lapsena laivalla ja siellä kuvattiin Onnenpyörää. Se tuntui olevan aivan järjettömän pitkäveteistä hommaa, jatkuvasti taukoa tauon perään ja kaikkea säätämistä, vaikka telkkarista ulos tuleva pätkä oli  kuitenkin aina ihan joutuisaa. Oli miten oli, hienoa että lapset pääsivät näkeen, miten telkkariohjelmia tehdään. Siellä se Reppu-Heppu piilotteli lavasteiden takana, kunnes oli oma vuoro tulla esiin ja kamerat liikkuivat lapsiyleisön takana istuvien aikuisten päiden yläpuolella.

Kuvausten jälkeen olisi saanut mennä ottaan yhteiskuvia ohjelman hahmojen kanssa, mutta lapset eivät halunneet, enkä tietenkään heitä siihen pakottanut. Eihän tänne äidin fantasioita tultu toteuttaan, vaan lasten ehdoilla mentiin ja heidän mukavuusalueillaan pysyttiin.

Reppu-Heppu kuitenkin muisti meitä ja saatiin kuvauksissa ollut seikkailukartta. Lapset ovat siitä aivan pähkinöinä. Itse ajattelin tietenkin ripustaa sen seinälle, mutta e-hei, kartan kanssa leikitään ahkerasti Seikkailukonetta ja "reppuheppusen" kartan kanssa mentiin jopa nukkuun kuvausiltana.

Melkoisessa seikkailukoneessa koin olevani itsekin, sillä heitin reissun ainoana aikuisena lasteni kanssa. Harvemmin teen tällaisia Pääkaupunkiseudun ulkopuolisia reissuja ilman toista aikuista, joten kieltämättä se vähän stressasi etukäteen. Saatiin vielä kunnon lumimyräkkäpäivä, joten junien kulkeminen jännitti erityisen paljon. Jostain syystä ne kuitenkin kulkivat suht ajallaan ja bussimatkat Tohlopiinkin menivät hyvin, vaikka sekin vähän jännitti. Lapsetkaan eivät kriiseilleet pahemmin, vaikka varmasti olivat väsyneitä ja nälkäisiä.

Oli kyllä hieno kokemus kaiken kaikkiaan.

Moomin x Novita

Minusta tammikuun kivoin neulehomma on kyllä ollut Novitan ja Muumien yhteistyökuviot eli Moomin x Novita -ohjelehti (eka osa, toinen vielä tulossa, jes!) ja Novitan muumilangat. No, lankoja en ole ostanut ainakaan vielä, mutta ohjelehti iski kyllä aivan täysillä! Otin puikoille kannessakin näkyvät Mymmelisukat ja neuloin ne aivan älyttömällä tahdilla (joo, saatoin neuloa 12 tuntia vuorokaudesta....) ja vielä muutama aamuyöhön venynyt ilta päälle. No, kerrankos sitä.

Kaikille muille, jotka vielä harkitsevat Mymmelisukkien neulomista, pieni vinkki. Tarkistakaa etukäteen, millaiselle silmukkamäärälle ohje on tehty! Jokainen paljon sukkia neulonut kyllä tietää, millaisella silmukkamäärällä milläkin langalla ja puikkokoolla tulee hyvä. Minäkin tiedän kyllä omani, en vaan tullut ajatelleeksi, että kokoon 38 tehty ohje olisi sellaisenaan aivan liian suuri meikäläisen 42 jalkaan! Mä vieläpä sooloilin lankavalinnan suhteen ja neuloin nämä 7 veljeksestä, enkä inauksen verran ohuemmasta Muumitalolangosta, mutta silmukkamäärän mukaan olisi voinut ottaa hyvin paljon ohuemman langan. Minulla ei hälytyskellot soineet, sillä olen tehnyt tosi vähän näin pitkävartisia sukkia, eikä minulla ollut käsitystä pohkeen silmukkamäärästä, joten luotin ohjeeseen. Virhe. 

Toki siis neuletiheys oli ilmoitettu, mutta en yleensä katso niitä sukkaohjeissa, kun tunnen käsialani sen verran hyvin tämmöisissä, missä ei ole pitsiä.

Sukan varret ovat niin leveät, että näitä ei voi todellakaan pitää kuin ehkä farkkujen päällä. Ymmärrän toki, että iso kuvio (tuo Mymmeli) vaatii paljon silmukoita, mutta sitten se vaan pitäisi tehdä ohuemmalla langalla. Jalkaosaan ymmärsin sitten jo vaihtaa pienemmät puikot, että niistä edes tulisi vähän sopivammat. 

Sooloilin ohjeen kanssa muutenkin vähän. Eli:

-Tein resoria pidemmäksi kuin ohjeessa. Olisi voinut tehdä vieläkin vähän pidemmän. Näyttää minusta tasapainoisemmalta näin, kuin sillä lyhyemmällä.

-Vaihdoin tosiaan pienemmät puikot kantapäätä ja loppujalkaa varten.

-Tein kantalapun sileänä neuleena, koska minusta vahvennettu on ikävän paksu.

-Tein kantalapusta ohjetta lyhyemmän, sillä tosiaan ihan hulvattomat silmukkamäärät ja kerrosmäärät oli siinäkin.

-Kirjoin Mymmelin yksityiskohdat työn edetessä, enkä vasta lopuksi. Työtä ja neulaa on helpompi käsitellä avoputkessa, kuin umpinaisessa sukassa.

-Tein Mymmelistä peilikuvan.

-Toisen sukan kirjotun Moomin-tekstin korvasin omalla palikkakirjoneuleella, missä lukee ihan vaan Muumi.

Peilikuvan Mymmelistä tein siitä yksinkertaisesta syystä, että kaavio oli sijoitettu lehteen siten, että aloitusreuna on tuolla lehden keskiosassa ja uusi lehti muutenkin taipuu huonosti eikä pysy auki ilman pyykkipoikaviritelmiä, ei kertakaikkiaan pystynyt tihrustaan tuon rullan yli, joten päätin neuloa  pitäen kaaviokuvaa ns väärinpäin. Ja silloinhan kaaviota pitäisi lukea vasemmalta oikealle, mutta se taas tuntui tosi hankalalta muistaa, kun samalla katsoo telkkaria ym, joten päätin lukea ohjetta oikealta vasemmalle ja tehdä Mymmelistä peilikuvan. Mitäpä sillä on väliä, ei yhtään mitään. 

Kirjominen oli vähän hankalampi hahmottaa peilikuvana, mutta yllättävän hyvin onnistuin silti ja olen naamaan tosi tyytyväinen. 

Langanjuoksuthan näistä inhottavasti paistaa läpi, mutta se nyt on tällaista mulla aina, jos pohjaväri on valkoinen. Sukkaa kun en voi neuloa niin tiukkana, kuin mitä tasokirjoneuletta tekisin, sillä silloin ne ei mahtuisi kenenkään jalkaan.

Ohjelehdessä on myös tosi kivat Pikku Myy -sukat, mutta niissä on niin paljon kirjottavaa, että en tiedä, ovatko vaivan arvoiset. Mutta jos sille tielle lähden, tällä kertaa tarkistan etukäteen lopullisen silmukkamäärän ja valitsen sen mukaan langan paksuuden.

Oodi

Mekin ehdittiin viimein lasten kanssa käydä tutustumassa Helsingin uudenkarheaan keskustakirjastoon, Oodiin. Vaikuttavan näköinen pytinki keskeisellä paikalla pitää sisällään vaikka ja mitä, mutta me jätettiin 3D-tulostimet, vinyylileikkurit ja ravintolat väliin ja keskityttiin vain kolmanteen kerrokseen ja lasten osastoon.

Ja käytiin tottakai kuikuilemassa rakennuksen päässä olevista ikkunoista, kuten ollaan ulkopuolelta nähty muidenkin tekevän.

Itse lasten osasto ei mielestäni ollut sen ihmeellisempi kuin about missä tahansa muussakaan lähivuosina uudistetussa kirjastossa. Oli leikkialue ja kivoja erilaisia istuimia satujen lukemiseen. Näiden takia ei kannata lähteä merta edemmäs kalaan, mikäli omakin lähikirjasto on kiva.

Mutta se juttu, minkä takia tämä on aivan mahtava paikka, on se, että siellä oli todella paljon tilaa hengailla ja oleilla. Pöytäryhmiä siellä täällä ja paljon pistokepaikkoja. Eli sellainen paikka, minne mennä tappaan aikaa, oleen olemassa poissa kotoa tai tapaan ystäviä ilman, että tarvitsee mennä kahvilaan ja siellä sitten pohtia, että miten pitkään siellä kehtaa olla sen yhden kahvikupillisen edestä.

Täällä voi pelata spontaanisti lautapelejä ilman, että pitää mennä pubiin. Nähtiinkin useita perheitä (tai muita kokoonpanoja) pelaamassa esim Kimbleä. Miksipä ei!

Meillä ei ollut kovin leppoisa hengailutuokio kun toinen lapsista olisi halunnut tehdä ihan eri asioita kuin toinen. Tällaista se nykyään on. Pitäisikin pyrkiä enemmän käymään lasten kanssa erikseen tällaisissa paikoissa. Saisi lapsi täyden huomion, eikä menisi aika kinasteluun ja mielensä pahoittamiseen. Sitä riitelyä kun voi harrastaa hyvin kotonakin. Tämä olisi kyllä täydellinen paikka ollut esimerkiksi silloin kun esikoinen oli taapero. Mutta toki kirjasto sopii ihan kaiken ikäisille vauvasta vaariin, tuli nyt vaan mieleen ne vanhat ajat kun hengailtiin kaupungilla esikoisen ollessa pieni.

Sydäntäni lämmitti se, että pistokepaikkoja oli tosiaan myös portaikossa. Nimimerkillä porrashengaaja ja lattialla istuja.

Kirjasto on kyllä näkemisen arvoinen paikka ihan vain turistikohteenakin!

Jämälankoja ja varastolehtiä

Kyllä nyt sukatuttaa. Ja Taitolehdityttää, sillä tämäkin malli on Taidosta. Taitolehtiä olen käynyt läpi ja neulonut niistä ohjeista ihan puhtaasti siksi, että Palasia arjestamme -videopodcastilla on yhteisneulonta menossa Taitolehden malleista ja minusta se on kyllä tosi hyvä idea! Kun jokin lehti on uusi, siitä tekisi mieli tehdä vaikka ja mitä, mutta kun ei heti ehdi, ne unohtuu kun tulee jo seuraava numero, eikä vanhoja muista. Nyt tuli kerättyä kasalle ne kaikki ja selattua ihan ajatuksella. Tämä Muita Ihania -blogin Tiinan ohje löytyi numerosta 1/2017 ja tein ne jämälangoista (Novita Nalle).

Päivän luontoilmiö (ei huolta, en ota tavaksi) uudenvuodenaaton ja -päivän jälkeisen myrskyn tekemät kuvioinnit pelloilla.

Näistä tuli vähän vahingossa omaan jalkaani sopivat, mutta saas nähdä, menevätkö kuitenkin lahjalaatikkoon, taitavat mennä.

Niin kauniit sukat

Tuossa joulun alla oli ikäänkuin joulukalenterineuleena mysteerisukkayhteisneulonta Taito-lehden nettisivuilla. En silloin kiireissäni edes harkinnut osallistuvani, mutta kun aloin nähdä sukkia valmiina, halusin ehdottomasti tehdä nämä itsekin, sillä nämä ovat ihan älyttömän kauniit! Äkkiseltään en keksi toista yhtä mielenkiintoista ja nättiä sukkamallia! Harmi, että ei nyt ole elävää jalkaa malliksi (omiin jalkoihini eivät mahdu), sillä tasona nämä eivät ole lainkaan niin hienot, etenkin kun minulla näkyy nurjassa neuleessa puikon vaihdoskohta niin pahasti. Ja nurjaa näissä sukissa oli paljon.

Ohje: Emma Karvonen: Lumikello-sukat (löytyy Taitolehden sivuilta kahdeksassa osassa)

Lanka: Gjestal Maija

Puikot: 3,5 mm

Ehdin neuloa ensimmäisen sukan kokonaisuudessaan 3 mm puikoilla ennen kuin älysin sen verran tsekata mittanauhan kanssa, että sukat olivat sopivat 6-vuotiaalle lapselleni. Sehän ei tietenkään ollut tarkoitus, vaan täyttää näillä lahjasukkalaatikkoa eli tavoite oli jotain koon 38 luokkaa. Ei auttanut kuin purkaa ja aloittaa uudelleen isommilla puikoilla. Kuvio on koko sukan kokoinen, joten olisi näyttänyt hölmöltä lisätä kärkeen vain sileää neuletta.

Nämä kuurakuvat ovat joulukuun viimeisiltä päiviltä kun luulin ulos astuessani minulle iskevän migreenin, kun näin kaikki heinät ja puut yms blurrattuina ja epätarkkoina. Katsoessani lähempää näin upean leveäliuskaisen kuuran ja pakkohan se oli ikuistaa. Luonto osaa aina vaan yllättää kauneudellaan.

Näitä oli kyllä ilo neuloa, vaikka en vieläkään jaksanut opetella niitä palmikonkääntöjä ilman apupuikkoa ja vaikka tosiaan piti neuloa tosi paljon nurjaa. Kun tiesi valmiiksi, miten upeat näistä tulee, ei haitannut yhtään nyhertää.

Arkeen paluu on kyllä ollut nyt kovin tahmeaa enkä saanut näitäkään aiemmin kuvattua, mutta eiköhän se tästä taas lähde rullaan.

LUX 2019

Ai että, LUX on taas Helsingissä. Tätä loppiaisen aikoihin olevaa valofestaria osaavat lapsetkin jo odottaa ja itsekin tykkään tapahtumasta ihan tosi paljon. Käytiin kävelemässä kierros tänään heti viideltä ja saatiin varmaan ennätysaika kulutettua. Tosin nyt ei jouduttu skippaan mitään pitkien jonojen takia ja lapset halusivat katsella hartaasti sen sijaan, että olisivat hoputtaneet.

Yleensä LUX-kierroksella saa aina palella, nyt mulla tuli oikein hiki, kun olin varautunut liian huolella. Ens vuonna voisi sen verran vielä ymmärtää lisävarautua, että laittaisi jotain valoa itseensä ja lapsiinsa, sillä aina pelottaa se, että syystä tai toisesta hukkaan lapset pimeään ihmismereen. Nähtiin esimerkiksi lastenrattaisiin kieputetut jouluvalot ja jollakin oli kaulahuivin seassa myös valosarja, huikea idea!

Tykkäsin tän vuoden kokonaisuudesta tosi paljon, etenkin kun viime vuonna oli vähän pettymys. Mutta oli taideteokset sitten mitä tahansa, kiva se on aina lähteä koko perheen kanssa iltakävelylle. Ihanaa, kun pimeätä vuodenaikaa voi hyödyntää valotaiteen esittämiseen.

Hämy

Voisiko sukkien nimi paremmin enää kuvastaa ajankohtaa, milloin niitä on neulottu. Hämy-nimiset sukat valmistuivat vuoden vaihteen aikoihin mummulareissulla. Ohje on Taito-lehden numerosta 1/2017 ja lankana jämät harmaasta Kaupunkilangan Rautatiestä ja pinkistä Adlibris Socki finesta.

Ihana tällainen sukkamalli, mihin menee hyvin jämiä ilman, että ne näyttävät jämälankasukilta.

Sukkia ei ole vielä viimeistelty (koska hämyisyyden vuoksi tuli kiire kuvata). Kastelun jälkeenhän sukkien ulkosyrjillä olevat valepalmikot aukeavat nätimmin.

Näistä tuli isommat, mitä oli ajatuksena tehdä, mutta innostuin mahdollisuudesta käyttää langan ihan loppuun, no pieni nöttö silti jäi. Mahtuvat nippanappa omaan jalkaanikin, mutta taidan kuitenkin laittaa lahjalaatikkoon. En edes astunut näillä minnekään sovituskuvaa varten, kunhan heilutin vähän jalkaa kengän yläpuolella.