Karkkilankaa ja karkkikangasta

Ai kamala, miten mua edelleenkin sukatuttaa. Nyt on kyllä tänä vuonna tullut tehtyä ihan järjettömästi villasukkia, mutta lupaan että vielä tän vuoden puolella valmistuu muutakin. Puikoilla on ainakin villahaalaria ja tonttulakkeja, joten toivoa on.

En tiedä, olisinko muuten tässä nyt edes alkanut sukkia alotteleen, mutta sattui sopivasti Palasia arjestamme -blogissa yhteisneulonta Riikka-sukista samaan aikaan, kun mulla oli koulutuspäivä, jossa käteni kaipasivat oheistoimintaa. Niinpä tuli sukat. Ihan itselleni jopa tällä kertaa. 

Ohje: Riikka

Lanka: Adlibris Socki Fine, sävyssä Lollipop Sprinkle

Puikot: 2,5 mm

Varresta tein pidemmän, kuin ohjeessa ja kantapääksi tein ohjeesta poiketen omaan jalkaani istuvan ranskalaisen kantapään. Kärjen silmukoin, vaikka en yleensä niin tee, sillä se saa jalkani näyttään hassulta.

Samaan syssyyn ajattelin kuvata tyttärelleni kesällä ompelemani mekon Verson puodin karkkikankaasta nyt kun sen voi viimein ottaa pitkähihaisena käyttöön (oli vähän liiankin pitkät hihat ja piti vähän kääriä). Kun pyysin häntä nouseen seisoon, jotta saan otettua kuvia, hän vastasi, että ei nyt ehdi ja räpläsi puhelintani. Mistä lie oppinut, äitinsä tyttö.

Kaavan muokkasin ihan vain vapaalla kädellä saksien jostain peruspaidan kaavasta. On kyllä ihan symmetrinen, vaikka kuvaan asettelu oli taas vähän niin ja näin.

Resorin ostin Eurokankaasta.

Ja palatakseni vielä sukkiin, niin parastahan on se, että sukkien valmistumisen jälkeen sai jämästä neuloa taas uuden ruudun ikuisuusprojektipeittoon.

Apinametsässä

Yksi kesän to do -listan asioista oli viedä lapset seikkailupuistoon. Helle kuitenkin lamautti meidät ja se jäi tekemättä, mutta onneksi vielä ehti hyvin nyt kun on suotuisammat olosuhteet aktiivisuuteen. Meillä täällä Pääkaupunkiseudulla eletään näidenkin paikkojen suhteen melkoisessa yltäkylläisyydessä ja hetken saatiinkiin arpoa, että mennäänkö Korkeeseen Mustikkamaalle vai Paloheinään vaiko sittenkin Zippyyn Munkkivuoreen.

Zippyssä lastenratoja on vain kaksi, Mustikkamaalla kolme ja Paloheinässä kaiketi vain joku nössörata, mutta juniorradalle olisi päässyt jo 110 cm pitkät. Esikoinen ei ole vielä 120 cm, mikä sitten taas oli Mustikkamaalla pituusrajana ns aikuisten radoille. Päätettiin mennä siis Mustikkamaalle, missä molemmat voivat kokeilla lasten radalla, onko homma sen verran kivaa, että esikoisen kanssa voi mennä sit myöhemmin Paloheinään. Siellä juniorradalla pitää mennä aikuisen seurassa ja mies on nyt flunssassa ja itse en ole varma, kestääkö kuntoni yhtä monta kierrosta, mitä lapsi haluaisi mennä, joten tämä oli hyvä vaihtoehto tähän hetkeen.

Ihan kohta 3-vuotias oli aivan sieltä minimipäästä, millä koolla ja iällä radalle voi mennä, mutta uskomattoman hyvin hän ratoja veti läpi kerta toisensa jälkeen, vaikka haaramitta ei aina meinannut riittää. Lasten radalle ylettyi kuitenkin aikuiset maasta käsin vähän jeesaan. Pienellä tuntui herkästi olevan köysi käden väärällä puolen, joten sitäkin piti tarkkailla. Vaijeria pitkin kulkeva mötikkä oli niin iso ja painava, että välillä meinasi viedä pikkutyttöä ihan 6-0. Nyt ei kuitenkaan ollut kyseessä arka lapsi vaan sellainen, joka ei ole ollut paikalla kun itsesuojeluvaistoa on jaettu, joten määrätietoisesti hän paineli menemään, vaikka välillä vähän kopisi.

Esikoinen aloitti tyypilliseen tapaansa varauksellisesti, mutta pääsi hyvin nopeasti hommasta jyvälle ja ei ole epäilystäkään, etteikö hänen kanssaan voisi mennä isompien radoille heti, kun maaginen 120 cm tulee täyteen. Paloheinässä tosin pääsisi jo.

Lasten radat on kyllä hyviä kokeiluun, onko homma kivaa ja pärjääkö ja uskaltaako, jotta voi siirtyä isompien ratoihin. Tällaisenaan tämä on kyllä, jos totta puhutaan, vähän turhaa rahan tuhlausta ja säätämistä. Moni leikkipuistotyyppinen rata ajaisi saman asian, eikä tarvisi kikkailla alati jumittavien turvavälineiden kanssa, joita 3-vuotias ei osaa eikä ylety itse renklaan. 6-vuotias pärjäsi omillaan, kun oli ensin tajunnut homman jujun.

Älyttömän hauskaa lapsilla kuitenkin oli ja jaksoivat pari tuntia kiipeillä, liukua ja mönkiä radoilla.

Välillä poden vähän huonoa omatuntoa, kun ei olla saatu järjestettyä lapsille säännöllisiä harrastuksia mun vuorotyön ja tukiverkostojen puutteen vuoksi, joten on kiva sitten käydä säännöllisen epäsäännöllisesti kokeilemassa tällaisia erilaisia juttuja ja purkaa vähän energiaa.

Kannattaa ainakin käydä kokeilemassa, suosittelen!

Hullaantuneena Prymin neuletarvikkeista

Heippa ja terveisiä Prym Consumer Finland Oy:n bloggaajapäivästä. Sain tosiaan kutsun Prymin toimitiloihin tutustuun tuotteisiin ja viettään kivaa päivää muiden neulebloggaajien kanssa. Onneksi kalenterissani oli tilaa, sillä tätä en halunnut jättää väliin. Olen jo aiemminkin hullaantunut mm Prym ergonomics -puikoista ja hyvän muotoisten nuppineulan nuppien vuoksi (muita nuppineuloja en enää edes käytä, ellei nämä lopu kesken, jos on isompi tai useampi työ meneillään). Luulin olevani perillä uutuuksista ja olevan skenessä mukana, mutta kyllä taas kuulkaas sai ihminen yllättyä!

Ergonomics-sukkapuikkoja minulla onkin kahdessa eri koossa ja nyt goodie bagista sain lisää sekä myös yhteen klikasautettavia pitkiä puikkoja. Kokeilematta on vielä nuo pyöröpuikot kiertymättömällä metallikaapelilla, mutta niistä ei ole vielä pieniä kokoja saatavilla.

Pyöröistä kyllä tiesin, mutta näistä jooga-palmikkpuikoista en! En juurikaan edes neulo palmikoita, mutta tämä puikko vaikuttaa todella nerokkaalta, sitä voi taitella mihin asentoon ja mitenpäin vaan.

Ja entäs tämä perinteisen "sokean silmän" parempi versio: esiintyönnettävä kärki ja vielä ledivalo päässä? EN KESTÄ!

Käsitöissä on mahdollisuus loputtomaan välineurheiluun, mutta se ei ole välttämättä lainkaan huono homma. Nyt on viime aikoina ollut villityksenä laittaa tasseleita neulehuivien kärkiin. Itsekin haluan olla trendien aallonharjalla, mutta olen ihan surkea tekeen tasseleita. Nyt pitäisi alkaa sujuun, kun kaukosäätimen ympärille langan kerimisen sijaan tähänkin on oma apuvälineensä.

Se pääsi heti testiin.

Ja jopa minä onnistuin.

Tasseleiden lisäksi kokeiltiin myös kirjomista.

Ja testattiin ja arvosteltiin eri lankalaatuja ja sukkapuikkoja.

Bongasin hyllystä jotain tosi söpöä: nimittäin 60 g kerät Arne ja Carlos -lankaa lasten sukkia varten! Monet ehkä tietävätkin ja muistavatkin tästä vuosien varrelta, miten hyvin mulla aina onnistuu, tai siis nimenomaan EPÄONNISTUU nämä itsekuvioituvista langoista tehdyt sukat, mutta yleisö toivoo, että jos vielä kerran saisi lukea kiroamista ja angstaamista näistä. Rakastan noita Arne ja Carlos -lankoja, mutta mä en vaan kertakaikkiaan onnistu. Lupaan kuitenkin, että jos jossain kaupassa tulee näitä lasten versioita vastaan, ostan ja kokeilen. Vielä viimeisen kerran!

Kaikissa näissä hienoissa jutuissa on kuitenkin se pieni ongelma, että näihin juurikaan kaupoissa törmää. Joten kauppiaat hyvät, me haluamme tasselikehikot, muovailtavat palmikkopuikot ja huulirasvatuubineulakotelot sun muut valikoimiinne.

Niin sitä vaan taas keskittyi kuvaan ihan muita juttuja kuin ihmisiä, vaikka koolla oli tosi kiva porukka käsityöbloggaajia. Oli tosi hauska (taas) tavata Kototeon Sanna, Mehukekkereiden Veera, Lankahelvetin Henna, Tuin kutomon Taija, Langan päästä kiinnin Tiia, Kardemumman talon Paula, Koukutetun Jaana ja Raitalampaan Taina. Ja kiitos Prymille järjestelyistä, kutsusta ja goodie bageista.

Keimola

Olen ollut viimeisen kuukauden aika allapäin ja en ole oikein jaksanut innostua mistään. Nyt kuitenkin tajusin tilanteen olevan ohitse, sillä vanhaan tyyliini innostuin näennäisesti täysin mitättömästä asiasta viidessä minuutissa ihan nollasta sataan. Näin somessa kuvan Keimolan moottoriradan vanhasta vahtitornista ja oli pakko päästä paikan päälle about siltä istumalta.

Aina toisinaan luulen tietäväni muka paljonkin asioita, mutta välillä onneksi tajuaa, että oikeasti en tiedä juurikaan mitään. En ole koskaan ollut paskan vertaa kiinnostunut minkäänlaisesta moottoriurheilusta enkä siis ole tiennyt, että Keimolassa on ollut moottorirataa. En itse asiassa ole tiennyt Keimolasta mitään muuta kuin että sieltä on vaihtoyhteys lentokentälle, jos on tulossa bussilla Tampereen suunnalta Helsinkiin. Mutta tosiaan, siellä on ollut moottorirata, joka sittemmin on ränsistynyt, autioitunut ja lopulta purettu tätä tornia lukuun ottamatta.

Tällainen hylätty (mutta suojeltu) tornin raunio olisi ollut jo nähtävyys itsessään, mutta alueelle on rakennettu, ja on osittain yhä rakenteilla, asuinalue, minkä kadut mukailevat entistä ajorataa. Ilmeisesti kadut oli myös nimetty jotenkin teeman mukaan, mutta itse en niistä mitään ymmärrä.

Vaikka moottoriurheiluteema itsessään ei ole minua kiinnostava, niin tällainen teemarakentaminen kiehtoo ja ilahduttaa kyllä todella paljon! Etenkin, kun tässä on hienolla tavalla alueen historia läsnä.

Torni ilmeisesti aiotaan jollain tapaa kunnostaa, joten oli hieno päästä näkeen se vielä tällaisena ränsistyneenä. Puurakenteiden jäänteet siitä on poistettu yli 10 vuotta sitten. Lasit rikottu jo 80-luvulla.

 Mä sitten tosiaan innostuin vähän ottaan valokuvia. Oli ihanaa olla niin innostunut jostain asiasta!

Skidit festarit 2018

Skidit festarit kuuluu meillä jo loppukesäperinteeseen ja vaikka tänä vuonna festarit järjestettiin pienemmällä alueella, vaikkakin samalla hinnalla kuin ennenkin, ajateltiin kuitenkin lähteä, kun ei mitään päällekkäistä muuta menoa ollut.

Festareilla oli paljon vanhaa tuttua Skidit-juttua, mutta sehän on vain hauskaa. Rakastan tuota Skidit festarien visuaalista ilmettä ihan tosi paljon ja lapset tykkää kun on tuttuja juttuja.

Esikoinen on tänä kesänä omasta tahdostaan halunnut opetella juomaan limpparia ja päästiin siis Jaffabaariakin testaan ihan käytännössä. Oli muuten hyvät moctailit!

En ole todellakaan mikään pahimmasta päästä turvallisuusnillittäjävanhempi, mutta oikeasti haukoin kyllä henkeäni kun jaffabaarin baaritiskin ja istumaosaston välissä, muutenkin jo todella pienessä tilassa, oli sirkuskoulu ja lapsia pyörittämässä enemmän tai vähemmän hallitusti hulavanteita eri ruumiinosissa samalla, kun toiset lapset kulkevat LASISET astiat käsissään.

Samalla kun yritin taiteilla oman moctailini ja kahden lapsen kanssa penkille saamatta hulavanteesta osumaa, tuotiin esitettä sateenkaaribaarista, jossa voisi tehdä hedelmä/vihannesvartaan sateenkaaren väreissä. No sinne siis!

Kätevästi samassa (pienessä) tilassa, missä lapset sohivat puisten grillivartaiden kanssa, oli tosi hieno eri kokoisista ilmapalloista tehty maja. Festarit olivat olleet vasta noin tunnin käynnissä, kun riittävän monta palloa oli pamahtanut ja se romahti. Sen jälkeenkin majan jäänteenä olevat ilmapallot poksuivat niin, että tätä 34-vuotiastakin alkoi itkettään se pauke. Terävät varrastikut kädessä tungoksessa juoksevat lapset oli muutenkin melko hasardia, joten ei jatkoon sekään. Mies jo epäili, että seuraavasta huoneesta paljastuu tulitikuista tehtyjä mökkejä avotuligrillin ympärillä.

Ränniautoradat oli tänä vuonna sentään pahvista, että ei tarvinnut pelätä viiltävänsä kurkkuaan auki metalliromuun. Ränniautot on kyllä olleet meidän lasten suosikkeja näillä festareilla aina, enkä kyllä oikeasti ole nähnyt niitä mitenkään riskaabeleina, paitsi nyt takautuvasti, kun olin jo sydän syrjällään lasinsirujen ja grillivartaaseen puhkottujen silmien pelossa.

Pahvia oli enemmänkin, sillä niistä oli rakennettu aivan ihania mökkejä! Mulla itselläni on suurena heikkoutena nämä pahvimökit. Niin hauskoja!

Ja pahviautokin!

Keppariradallakin käytiin kompastelemassa.

Lopulta ei oltu edes kahta tuntia festarialueella ennen kuin todettiin olevamme valmiita lähteen. Itse olisin halunnut jäädä vielä discoon (ylläri), mutta lapsia ei kiinnostellut (no ylläri). Ei jäänyt lainkaan niin huikea fiilis tapahtumasta, kuin ennen ja vika on todennäköisesti ihan vain minussa itsessäni, sillä puitteet olivat kyllä todellakin kohdillaan (pois lukien tilojen pienuus ja niihin tungettujen eri toimintojen yhteensopimattomuus). Harmittaa vaan niin hemmetisti se pääsylippuihin käytetty raha. No, ens vuonna uus yritys.