Hyvän onnen valokarnevaalit

Ei olla koskaan ennen käyty Linnanmäen valokarnevaaleilla. EI muutenkaan olla käyty lasten kanssa Lintsillä kuin muistaakseni kahdesti. Lapset eivät ole sinne itse pyytäneet ja minä en tällaisista perushuvipuistoista juurikaan itsekään välitä, niin mitäpä sitä suotta sinne hälinään migreeniä hankkiin ja väisteleen vieraiden ihmisten oksennuksia. Valokarnevaalit ovat kuitenkin aina vähän kiinnostelleet ja tänä vuonna viimein saatiin aikaiseksi mentyä.

Oli alunperin tarkoitus mennä jokin arkipäivä tällä viikolla, mutta pienin lapsi sairasti, eikä me minnekään päästy. Lapset olivat kuitenkin jo ehtineet niin sanotusti kohkaantumaan valokarnevaalista, joten tuntui pahalta joka päivä todeta, että ei tänäänkään. Viimeisenä valokarnevaalipäivänä kuitenkin onnisti, kaikki olivat terveenä ja muutenkin kykeneväisiä lähteen.

Juna-asemalla törmättiin sattumalta ystäväperheeseen, mikä oli myös lähdössä samaan paikkaan. Lapset olivat aivan sekaisin onnesta kun pääsivät kavereiden kanssa. Tässä vaiheessa tunsin vähän pistoa omatunnossa, että miksi niin harvoin tulee pyydettyä ketään kaveriperhettä mukaan, mutta muistin aika nopeasti, että siksi, kun lapsiperheissä on aina niin monta muuttujaa, että ihan äärimmäisen harvoin mikään meno onnistuu ihan sellaisenaan, kuin alunperin on suunniteltu. Voisi sitä kuitenkin silti yrittää, eikä vain jo etukäteen miettiä, että joku sairastuu kuitenkin. No, nyt kuitenkin tuurilla saatiin ryhmämatka aikaiseksi!

Kun oltiin saatu koko konkkaronkka siirrettyä jalkasin Pasilan asemalta Lintsille, tuli parkkipaikalla joku rouva tarjoon kutsuvierasrannekkeitaan kympin kappale, kun heidän isäntä oli menettänyt aivan totaalisesti hermonsa, kun ei saanut parkkipaikkaa autolleen ja kääntävät nokan välittömästi takaisin kohti kotiaan. Toisten vitutus on toisten onni ja saatiin about yhden laitelipun hinnalla koko ranneke. Meillä ei siis ollut alunperin todellakaan tarkoitus mitään rannekkeita edes ostaa, vaan mennä vain hengaileen ja ilmaislaitteisiin.

Koska itse en huvipuistolaitteista juurikaan välitä ja miestä ei muuten vaan houkuttaneet ne lauantai-illan menojensa jälkimainingeissa, oli meillä supertuplatuuri, sillä saatiin pojalle halpa ranneke ja poika laitteisiin kavereiden vanhempien mukana. Itse sain keskittyä pienemmän lapsen kanssa tunnelmasta ja väriä vaihtavasta valohattarasta nauttimiseen. Ja totta tosiaan, auringon laskettua Linnanmäki juhlavalaistukseen oli taianomaisen upea. Niin upea, että ei mitään järkeä edes yrittää meikäläisen kuvaustaidoilla sitä tallentaa. Väkeä alkoi olla tungokseksi asti vasta pimeän laskeuduttua, joten ei mennyt koko reissu pelkäksi jonottamiseksi, kun tultiin vähän ennen viimeisiä päivänsäteitä.

Tatua ja Patua rakastavat lapseni halusivat "törmäily"autoihin ja narunvetoon, koska Tatu ja Patu Helsingissä -kirjassa on ne. Luulen, että huomenna päiväkodin ja eskarin jälkeen molemmat toivovat kuorossa Tatu ja Patu -elokuvan katsomista, jotta voivat fiilistellä Lintsiä. Esikoinen nimittäin halusi välttämättä kummitusjunaan, koska siinä elokuvassakin oli se.