Ukko-Pekan kyydissä

Koska blogissa on käsitelty paljon junaretkiä ja nyt kävi niin etten itse päässytkään ajelulle mukaan niin tämän on poikkeuksellisesti kirjoittanut mieheni. (Kesällä jäbä oli muuten junaretkellä Tallinnassa mun siskon kanssa, nyt harmittaa ettei siitä tullut pyydettyä raporttia vieraskynämeiningillä tänne silloin, vaikka kai sitä vieläkin ehtisi...) Mutta tässä siis retkipostaus mieheni näppäimistöltä torstain höyryjuna-ajelusta:

”Nopein ja paras. Nopein ja paras.” myhäili pikajunaa vetävä Jori-veturi eräässä poikamme usein katsomassa Tuomas-veturissa. Samaa olisi voinut myhäillä myös tämänkertainen retkikohteemme, eli pikajunaveturi Hr1 Ukko-Pekka ja sen vetämä juna, joskin Tampellan valmisteena luonne olisi varmaan ollut perisuomalaisesti vaatimaton ”No emmää ny siitä nopeesta tiärä…” Kyseessä on siis nopein Suomessa liikennöinyt henkilöliikenteen höyryveturi ja kun Höyryveturimatkat1009 Oy

järjesti parin päivän matkan pääkaupunkiseudulle (kiitos vinkistä, Tero!), niin mehän hyppäsimme perheen pienen junafanin kanssa kyytiin. Tällä kertaa tosin pelkästään perheen miesväen voimin, sillä äitimuorilla riitti kiirettä vauvan kanssa ja vieraskynäilevä isä oli sopivasti isyyslomalla. Tieto ajelusta tuli luettua sopivasti juuri kun olimme mummulareissun tauolla Toijalan ABC:llä ihmettelemässä kyseisen aseman pihasta löytyvää ulkoisesti pitkälti samanlaista Tr1 Ristoa. Kun pikkumieheltä kysyttiin, että mentäisiinkö huomenna ajelemaan tuollaisella, niin uhmaikäisen kieltävä perusvastauskin unohtui ja kuului vaan kirkas ja selkeä ”Joo!”

Ja sinnehän mentiin. Torstaiaamuna hypättiin aamupalan jälkeen pojalle tutun Flirt-lähijunan kyytiin ja suunnattiin Helsinkiin odottelemaan Ukko-Pekan saapumista. Aamupäivän päätähti ei ollut vielä saapuessamme paikalla, joten aikaa tapettiin bongailemalla lähteviä junia, joita riitti Allegrosta tutumpiin IC:ihin.

Lopulta juna puksutteli perä edellä raiteelle ja oli mukava nähdä, että vaunut olivat erilaiset kuin mitä aiemmissa museojunissa, joten tässä on taas jotain uutta nähtävää. Matkustajille avoinna oli kaksi kahvilavaunua ja yksi salonkivaunu, joista viimeiseen asetuimme varsin mukaville penkeille.

Matkan aikana veturin erotti nykyaikaisesta hieman (sympaattisesti, ei häiritsevästi) epätasainen kulku, ikkunasta näkyvät savunkiehkurat ja vaunuunkin kantautunut kevyt yllättävän miellyttävä savun aromi.

Tällä matkalla puksuteltiin Helsingistä Espoon keskukseen ja takaisin. Reissuna tämä pätkä oli sopivan mittainen, sillä matkalla ehdittiin fiilistellä kunnolla, mutta pienenkään matkaajan silmä ei kuitenkaan vielä paluumatkalla painanut. Väliasemien ohi puksutellessa oli hauska katsella kännykkäkameroiden määrää ja yllättyneen iloisia ilmeitä, sillä massiivinen höyryveturi ei ole kovinkaan yleinen näky keskellä päivää lähiliikenneasemalla eikä Hesarin artikkeli näistä ajeluista ollut varmasti tavoittanut kaikkia.

Tämän reissun myötä saimme jälleen uuden kokemuksen, sillä olemme nyt ajaneet höyryjunalla myös normaalin raideleveyden raiteilla, sillä aiemmin kokeiltu Jokioisten museorautatie käytti kapearaiteista kalustoa. Nyt vain odotellaan, että milloin äitikin pääsee mukaan vastaavalle ajelulle.

Paluumatkan veturi ajoi hiilivaunu edellä, joten Helsinkiin saavuttaessa kaikki vaunut olivat veturin etupuolella.

Jos vain vastaava ajelu osuu kohdalle ja sopii aikatauluihin, niin kannattaa kokeilla :)

Kuvat ja teksti: Ilkka Viinikanoja