Sivut

torstai 25. toukokuuta 2017

Kaupunkilaistunut maalainen pääkaupungin maaseudulla

Haluatteko kuulla retkestä, joka ei ollutkaan niin kiva, kuin luulin? Kerron silti.

Helsingissä on sellainen maatila/kotieläintila, kuin Haltiala. "Kaikki" käyvät siellä, yleensä kesäisin (tai pääsiäisenä, kun on karitsoja), katselemassa eläimiä ja fiilistelemässä maaseutua. Me ollaan käyty kerran tai kaksi aiemmin, blogissa löytyy todiste toisesta. Molemmat näistä kerroista ovat olleet syksy/talviaikaan ja useampi vuosi sitten jo. Liekö nämä kuluneet vuodet aiheuttaneet sen, että olin unohtanut jotain oleellista ja siis keksinyt, että sinne on pakko lähteä lasten kanssa retkelle. Koska automme on tosiaan poissa pelistä, ja en usko että lapsi jaksaa pyöräillä sinne asti, vaikka itse ehkä niukin naukin jaksaisinkin (haha), oli lähdettävä bussilla. Bussipysäkiltä on paikan päälle reittioppaan mukaan 1,6 km suuntaansa. Se on kaunis reitti Vantaanjoen varrella peltomaisemissa, ei siinä. Mutta lasten kanssa tämmöisiin fiilistelykävelyihin on suhtauduttava aina pienellä varauksella. Järkevä olisi ottanut mukaan pienikokoisen potkupyörän esikoiselle, vaikka en tiedä kyllä miten sen kanssa olisi bussissa pärjännyt, kun kuski kaahasi siihen malliin, että jo rattaatkin kaatuivat. Tai eivät vain kaatuneet, vaan menivät ihan ympäri. Lapsi oli onneksi sylissäni, eikä rattaissa, juurikin siitä syystä, että rattaista on pakko pitää kaksin käsin kiinni koko matkan ja se on hankalaa, jos toinen lapsi haluaa ehdottomasti, että äidin on istuttava vieressä.



No, meiltä kuitenkin sujui kävelymatka ihan kivasti, ei suurempia ongelmia. Perillä ehdittiin hetki oleen leikkipaikalla kunnes pihaan paukahti KOLME bussilastillista luokkaretkeläisiä, joten on selvää, että alle kouluikäiset jäivät jalkoihin ja oli pakko siirtyä pois alta. Vasta paikan päällä selvisi, että esikoinen ei oikeastaan halua lainkaan mennä sisätiloihin (jos niihin olisi saanut edes mennä), koska ei halua kakkan hajuun. Ymmärrettävää.



Ulkona nähtiin muutama possu ja lauma lehmiä kiikarointietäisyydellä. Meillä ei ollut kiikareita. Taapero kuitenkin toisti perässä ammuu ja röh röh, vaikka tuskin edes näki kyseisiä eläimiä. Yksi vuohi oli pimeässä nurkassa, jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi nähdä, mutta liian lähelle ei sopinut kaupunkilaislapsia päästää, koska sähköpaimen. Itsehän maalaisena kyllä totisesti tiedän, miltä sähköpaimen tuntuu, enkä pidä sitä sellaisen asiana, joka olisi ihan pakko kokea, ainakaan vielä tässä iässä.





Tilalla on myös kahvila, tai ravintola se taitaa olla. Sieltä olisi nimittäin saanut lounastakin, mutta meillä odotti edellispäivän keitto kotona jääkaapissa. Lapset eivät kuitenkaan paljoa vastustelleet, kun lupasin tarjota pullat ennen kävelymatkaa takaisin.



Siinä pellon ja joen välissä kävellessä olisi voinut tietenkin ääneen ihmetellä, miten on niin spesiaalia, että maamme pääkaupungissa on tällainen maalaismaisema ja traktorit pörrää tiellä. Tosiasiahan on, että alue on käytännössä melkein Vantaalla, eikä siinä oikeastaan ole mitään ihmeellistä muutenkaan. Itse kun olen ensimmäiset 19 vuotta asunut peltomeren laidalla joen rannalla, en oikein saanut tuosta sitä, mitä joku muu ehkä voisi saada. Todella kaunis maisema, se on myönnettävä, mutta ei minulle henkilökohtaisesti niin erikoinen, että lähtisin välttämättä enää varta vasten uudelleen. Samoilla huudeilla on kuitenkin tosi kivoja muita retkipaikkoja, aarniometsää ja sitä jokirantaa (ja koski!), mutta jos haluan viedä lapset katsomaan kotieläimiä Helsingissä, otan jatkossakin suunnaksi mieluummin Fallkullan (postaus täällä ja täällä). Kivempi paikka, vähemmän säätämistä. Maalaismaisemaa voidaan ihailla mummulassa.


Kaikesta huolimatta kiva reissu, kannatti lähteä. Onhan omassa pihassakin ihan kiva nyhjöttää, varsinkin sitten iltapäivällä kun siellä on seuraakin, mutta kyllä retki on aina retki :)

Kuvat kännykällä, koska kamera unohtui eteiseen kaikessa hötökässä, tiedätte kyllä millaista se on.

Näin piirrän kirjoneulekaavioita, sisältää kaaviot muutamiin klassikkoleluihin

Oli jälleen aika, kun tuli visio tietynlaisista kirjoneulekuvioista. Listaan nyt muutaman jutun, miten minä saan siirrettyä kuvion ruutupaperin kautta neuleeseen, kun tavoitteena oli neuloa vauvojen leluja tasoon.

Ensimmäisenä halusin neuloa projektiini klassikkopurulelun, Sophie la giraffen. Koska en tarvinnut kovin suurta kuvioita, koon määräsi pään yksityiskohdat, eli sarvet ja korvat. Rastitin ruutupaperiin ensin ne ja lähdin sitten hahmotteleen päätä. Pään jälkeen kaula, vartalo, ja lopuksi jalat. Vartaloa piti tehdä sen verran leveäksi, että kaikki neljä koipea mahtuvat alle sulassa sovussa. Ihan viimeiseksi lisäsin pilkkujen paikat. Koska ruutupaperipiirros valmiina neuleena menee vähän kasaan, piirsin nuolella kohdan, johon lisään kerroksia neulontavaiheessa.


Tadaa!


Seuraavaksi halusin toisen hyvin klassisen vauvanlelun, eli Ainu Ensipupun. Pupussa ei ole minimikokoa määritteleviä yksityiskohtia, joten alue kannattaa rajata. Itse käytin aluerajauksena suoraan A5-vihon yhtä sivua, sen yli ei saa mennä. Tässä kuvassa ei ole sitä ihan ensimmäistä luonnosta, se ehti meneen jo hukkateille, mutta toiseksi viimeinen versio kylläkin. Tässä myös hahmottelin ensin pään ja sitten loput. Tähän tarvittiin montaa eri väriä niin neulejälki meni heti aivan kauheaksi, onneksi viimeistely pelastaa sitten aikanaan jonkun verran.



Pupun jälkeen muistin ensinuken! Meillä ei sellaista ole, joten kaivoin sellaisesta kuvan googlesta. Tämän kanssa tein niin, että piirsin nuken paperille ensin ns tavallisesti ja ääriviivoja myötäillen ruutuja pitkin siihen päälle. Tämä vaati monta lisäpiirrosta ja korjailuja.


Jos olen varma, että en koskaan enää käytä samaa kaaviota, neulon suoraan luonnoksesta. Jos taas aion palata asiaan joskus uudelleen, piirrän vielä lopullisemman version tai kuten nyt, hyvää hyvyyttäni muiden käytettäväksi. Pahoittelen huonoja värejä, lopputulos yllätti ja en ehdi nyt tekeen uudelleen.

Tämä kapalovauva taas on yhdistelmä erilaista taktikointia eli pää on piirretty suoraan ruutuihin, alaosaan hahmottelin kaarevan muodon ja piirsin ruuduiksi siihen päälle. Ja lopulta taas piti lisätä tosi paljon kerroksia, jotta ei menisi ihan palloksi valmiissa neuleessa.


Ja sitten se aivan kaikista yksinkertaisin keino. Eli googleta, jos vaikka löytyisi valmiina, eikä tarvitse itse vaivautua. Hymynaamahelistimeen löytyi valmis kaavio.


Mun kirjoneulekäsialalle on nyt kyllä tapahtunut jotain, ennen neuloin kuin valmiiksi prässättyä, nyt nämä ovat tosi epätasaisia ennen viimeistelyä. Just viikonloppuna kehuskelin, miten olen niin kingi tässä hommassa, mutta en näemmä enää olekaan.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Wetterhoffin bloggaajabrunssi

Sain kutsun viettään inspiroivaa kevätpäivää Hämeenlinnaan Wetterhoffille brunssin ja työpajojen merkeissä. Viime vuonna vastaavassa tilaisuudessa juoksin pää kolmantena jalkana työpajasta toiseen ja olin jo etukäteen päättänyt ottaa tällä kertaa vähän rauhallisemmin. No, kohtalo puuttui peliin ja edellisiltana jouduttiin koko perhe kaistaa vaihtavan rekan kuolleeseen kulmaan ja sen myötä pyörittiin ja kynnettiin sen rekan töytäisemänä (kiitos vain rekkakuski tästä) Kehä kolmosen reunakaiteita auto paskaksi ja kolaria sekä ambulanssiajelua (kellekään meistä ei onneksi, ihme ja kumma, silti sattunut mitään, vaikka hitto vieköön, että läheltä piti) pohdittiin ja puitiin lasten kanssa sen verran myöhälle yöhön, että aamukuuden herätys ja onnettomuudesta vielä tärisevä mieli, niin ei jaksanut työpajoilla juurikaan keskittyä. Missään nimessä en kuitenkaan halunnut jättää Wetterin keikkaa väliin, joten sinnehän lähdin (mutta en siis autolla, haha), kuten olin suunnitellutkin lähteväni.




Hämeenlinnassa odotti notkuva brunssipöytä ja liuta käsityö- ja/tai lifestylebloggaajia ja tietenkin aivan ihana Wetterhoffin talo.



Oltiin Mehukekkerit-Veeran kanssa pukeuduttu samaan kuosiin. Mun mekkoon näyttää menneen kolminkertainen määrä kangasta verrattuna Veeran mekkoon. Just siksi on kiva, kun nykyään on niin kivoja kankaita, saa sitten jokainen tehtyä itsellensä sopivan.


Ja Täti punainen muistutti onneksi yhteiskuvien ottamisesta, ne kun aina unohtuu!


Meille oli järjestetty aivan mahtavat työpajat! Käpypitsi vaikutti aika pelottavalta nyhräämiseltä, mutta ehdottomasti pointsit siitä, että olisi ollut mahdollisuus oppia itselleen uusi tekniikka.


Ihana-lehden työpajalla sai leikata farkuista kuvioita, joita ommella saamaamme kangasreppuun.


Ja tehdä lehden uusimman numeron ohjeella origamikorvakorut.


Itse menin sieltä helpoimman kautta ja kalligrafiatyöpajalla kirjoitin ei-niin-kalligrafisesti.


Oisko hyvä blogin nimi? Hupsistarallaa ja lapset. Olisi, mutta en ole vaihtamassa kuitenkaan. (Kuvan otti Veera)


Ja tosiaan, hupsistarallaa. Nyt saatte taas nautiskella siitä, kun meikäläinen epäonnistui. Meille oli järjestetty aivan mahtavan huikea paja Koruverstas Klovan toimesta, jossa sai tehdä itselleen langanohjaimen (tai sormuksen, jos ei neulo). Siis sairaan hyvä idea!


Minä yritin. Minä ihan oikeasti yritin, mutta ei siitä kertakaikkiaan tullut yhtään mitään. Lopulta koko  metallilanka katkesi ja minulta katkesi samalla hermot. Ei tullut langanohjainta minulle, mutta onneksi olen aivan kingi neuloon kirjoneuletta ilmankin. No hard feelings. Tässä alla kuitenkin Veeran taidonnäyte. Hän varmasti esittelee sitä blogissaan myöhemmin itsekin.


Oli kyllä tosi mukava päivä ja mukava oli nähdä taas muita bloggaajia, vanhoja ja uusiakin tuttuja. Kotona laitoin Gobblerinalta saamani korvakorut korviin ja luin Ihana-lehteä ja inspiroiduin siitä tosi paljon! Olen aika harvakseltaan ostanut Ihana-lehteä, mutta tämä uusin numero kyllä kolahti ja lujaa. Katsotaan, saanko jotain aikaiseksi lehden inspiroimana.


Wetterhoffin myymälä oli uudistunut sitten viime näkemän ja eihän sieltä tietenkään ilman lankaostoksia kotiin päässyt, kun niin oli houkuttelevia keriä. Kannattaa poiketa, jos Hämeenlinnassa käy.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Keittiörättivaraston uusiminen

Tiskirätti. En tykkää käyttää sitä sanaa, koska eihän näillä todellakaan mitään tiskata, vaan siivotaan pöytiä. Olen vuosia käyttänyt vain itse neulottuja ja virkattuja rättejä keittiössä ja ovat kyllä olleet todella hyviä. Mutta koska lasten myötä pöytiä täytyy pyyhkiä useita kertoja päivässä, entisen elämän kerran viikossa sijaan, ovat ne melkeinpä kaikki kulutettu jo aivan totaalisen loppuun. Ne ovat jo niin tiivistyneitä ja huopuneita (vaikka eivät villaa olekaan), että eivät kuivu käytännössä lainkaan käytön välissä ja pitää joka päivä vaihtaa puhdas tilalle. Pyörivät siis jatkuvasti 60 asteen pesuissa ja hinkataan pöytiä. Yllättävän kauan ovat kuitenkin kestäneet, mutta nyt on aika uusia varastoja. Koska lähes kaikki värilliset jämät käytin lelukoriin, kaivelin tylsän väristen bambu- ja puuvillalankojen varastoista materiaalia. Eipä näissäkään paljoa ollut niin isoja nöttöjä, että kokonaisen rätin saisi, joten pakko se varmaan on lankakaupassa taas käydä (ai kamala).


Ohjeena käytin (Palasia arjestamme neuleyoutubekanavan innoittamana) Prinsessajuttu-blogin ohjeita. Onnistuin tekeen kaikista kolmesta omaan makuuni aivan liian suuren rätin. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista, koska ei todellakaan pitänyt muista tehdä enää niin isoa, kuin mikä ensimmäisestä tuli. Mutta eiköhän näiden kanssa elä.




Nyt on kyllä tosi tylsän näköinen rättipurkki, kun jäi vain mustavalkoharmaata ja sinistä, kaikki muut olivat jo roskiskunnossa.


Seuraavat teen taas neuloen. Pitää muistaa ottaa riitävän suuret puikot, jotta ei mene liian tiheäksi.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Curious Cumulus

Curious Cumulus on tämän Roon kankaan nimi. Ostin kangaspalan lapsimessuilta samalla kun ostin yhden heidän mekkonsakin tyttärelle. Kangas muuttui eilen T-paidaksi ja pipoksi.


Harmi kun minun kangaspalaani oli osunut ne synkemmät pilvet keskelle, joten piposta tuli aika synkkä, mutta onneksi valkoinen taustaväri raikastaa tosi paljon.


Molemmat kaavat ovat Paapiin kaavakirja lapsille -opuksesta, jota rakastan kaavakirjana tosi paljon. Peruskaavat selkeällä kaava-arkilla, joka ei ole lehtien kaava-arkkien tapaan tungettu täyteen.

Paita on Osma, ilman hihtamppeja, koossa 92 ja pipo on kokoa XS.



Ensimmäistä kertaa ikinä ompelin tällaisen tuplaresorin ja se onnistui tosi hyvin (paitsi niskan puolelta ei ole ihan näin siisti).



Lappuhaalari on pojan vanha ja en kyllä yhtään tiedä mitä olen ajatellut sen aikoinaan hankkiessani, voisiko turhempaa vaatekappaletta enää olla! No, ainakin pääsi vielä kerran kuvausrekvisiitaksi ja eihän sitä tiedä, jos intoutuu kesällä pukeen lapselle sen uloskin. Oli se pojallakin muistaakseni tasan kaksi kertaa käytössä, haha.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Katariinan meripuisto

Katariinan meripuisto Kotkassa on kohde, jota ollaan säästelty talven yli ja mentiin nyt vasta keväällä. En kyllä lainkaan epäile, etteikö olisi hieno talvellakin, mutta paremminhan kaikki toiminnot lumettomana aikana oikeuksiinsa pääsee, ja vähemmän irtoaa naama päästä merituulen vuoksi.

Aivan jättimäinen puisto- ja virkistysalue on rakennettu vanhan öljysataman paikalle, kävin täällä viimeksi esikoisen ollessa parivuotias ja paljon on tullut kaikkea lisää tässäkin ajassa ja ilmeisesti rakentaminen jatkuu edelleen.


Itäisen Suomenlahden majakoiden pienoismallit ja mietiskelylabyrintti olivat tuttuja jo parin vuoden takaa.





Sen sijaan Muumileikkipuisto oli ilmestynyt viime vierailun jälkeen. Puistossa oli toinenkin leikkialue, joten täällähän viihtyisi vaikka pari päivää putkeen.


Lasten monipuolisten leikkialueiden lisäksi löytyi kuntolaitteita aikuisille ja skeittialue ja hitsi sentään, ihan kaikkea, mitä nyt vaan voi ikinä keksiä. Sekametelisoppamaisuudestaan huolimatta alue  ei kuitenkaan näyttänyt kovin sekavalta, sillä se on niin valtava!



On paljon tilaa harrastaa, mutta myös hiljentyä. Virallisella tuhkansirottelupaikalla, Ankkuriluodolla, oli äitienpäivänä jonkun verran kukkia ja kynttilöitä. Harmi, että en tiennyt etukäteen paikan tarkoitusta, olisi voinut vähän hartaammalla tunnelmalla sillan ylittää.



Mun ja Kotkassa asuvan siskoni yhteinen ystäväpariskunta oli viikonloppureissulla Kotkassa ja minä, mies ja lapset ajeltiin päiväreissulle sunnuntaina ja vietettiin yhdessä kevätpäivä täällä Katariinan puistossa. Sillä mikä parasta, siellä oli todella monta grillipaikkaa pöytineen ja suomalaiseen makuun siis oma grilli joka pöydälle, ettei tarvitse vieraiden ihmisten kanssa alkaa samalla ritilällä makkaroitaan paistaan. Omat puut/hiilet pitää olla, mutta muuten grillit olivat vapaassa käytössä, mitä nyt tietenkin lokit yrittivät napata osuutensa suoraan ritilältä.




Äitienpäivän kunniaksi jälkiruuat olivat totisesti kohdillaan (ei pääruuissakaan toki mitään vikaa ollut). Hiilloksen päällä sihisi lettupannu ja popcornkattila (rasvapalo, check) ja Soile oli ostanut aivan mielettömän herkullisen vaahtokakun!



Totisesti Terhi-tädin parempi äitienpäivä.

Kotkaa on nyt käsitelty tässä blogissa sen verran paljon, että se sai oman tunnisteensa. Kaikki Kotka-postaukset löytyvät siis nyt Kotka-tunnisteen alta.