Sivut

maanantai 24. helmikuuta 2020

Keltainen pipo

Neuloin keltaisen pipon uusimman Suuri käsityö -lehden (2/2020) ohjeella. Siitä tuli aivan ihana, mutta totesin sen olevan mun talvivarusteiden kanssa aivan liian keltainen. Ei se mitään, onneksi sääjumalat suovat paljon vaakasuoraan myrskyävää vesisadetta, jolloin on pakko pukeutua sadetakkiin ja kumisaappaisiin ja kas, nehän ovat keltaisia, joten tästä piposta tuli selvästikin talvisten syysmyrskyjen pipo.


Lankana on Lankamaailman Oiva -sukkalanka, sellaista seiskaveikkapaksuista. Sen keltaisen sävy on aivan mielettömän upea, ei sitä tietenkään mihinkään kuviin saa vangittua enkä oikein osaa edes selittää, sillä ei ole tipun keltainen, ei sitruunan keltainen, ei auringon keltainen, ei leijonan keltainen,  vaan ihan mielettömän upea keltainen.


Pipoon tarvittavan silmukkamäärän jouduin laskeen itse, sillä lehdissä ei näytä olevan palstatilaa tai viitseliäisyyttä laskea tavalliseen joustinneuletta olevaan pipoon muuta kuin sen standardikoon. Onneksi minulla on verrantolaskut hallussa ja sain omaan pallooni sopivan ja tällä kertaa jopa kertayrittämällä.

perjantai 21. helmikuuta 2020

Vuoden ensinmäinen paita

Viime vuonna tuli neulottua aika monta paitaa. En osaa vielä arvioida, miten pitkälle into riittää tänä vuonna, mutta heti vuoden vaihtuessa aloitin kuitenkin vielä yhden, mikä jäi kolottaan paitahammasta loppuvuodesta, mutta en ehtinyt siinä välissä sitä neuloon.


Paita on Veera Välimäen Golden Moon ja neuloin sen Dropsin Cotton Merinosta 5 mm puikoilla (resorit 3 mm).


Siinä on kirjoneulekaarroke, jossa nyppyjä. Ja loppupaita hihoineen kaikkineen kirjoneuletta myös. Ei mikään maailman simppelein siis, mutta yllättävän nopsaan valmistui. Toki kun on paksu lanka ja puikot.


Ilman angstia ei tästäkään selvitty, sillä värivalinnat alkoivat kaduttaan about samantien. Nyt kun paita on valmis, olen siihen kyllä tyytyväinen, mutta jossain vaiheessa meinasi ihan liikaa ärsyttää. Itse asiassa tein kirjoneuleen siten, että vaaleanpunainen on dominoiva, eikä tuo punaruskea. Ajattelin, että tulisi kivempi niin. No, sanomattakin on selvää, että sekin alkoi puolivälissä kaarroketta kaduttaan, mutta en halunnut enää purkaa. Olin varma, että kaikki näkevät jo kilometrin päähän, että lankadominanssi on väärinpäin ja luulevat moaksi, vaikka tein sen tarkoituksella. Kokonaisuutena se kuitenkin lopulta toimi ihan hyvin.


Nyppylät tehtiin virkkuukoukulla, mikä olikin kiva mulle uusi tekniikka ja pompulat on siistimpiä, kuin mitä puikoilla olisin saanut tehtyä, eikä ne muljahda neuleen kääntöpuolelle, kuten sellaiset, jotka oon tehnyt puikoilla. Joten jos joskus pitää tehdä jonnekin nuppyjä, teen ne kyllä näin.


Ai että, paidasta tuli kyllä tosi kiva. 


torstai 13. helmikuuta 2020

Niina Laitisen Villasukkien uusi vuosi

Niina Laitisen kolmas sukkakirja ilmestyi tammikuussa ja odotin sitä niin innolla, että meinasin hermostua, kun sitä ei heti ilmestymispäivänä löytynyt paikallisesta kirjakaupasta. Odotellessani kerin sukkalankoja valmiiksi ja heti saatuani kirjan käsiini, laitoin puikoille jo etukäteiskuvien perusteella valkkaamani lempparit.


Kuvittelin paria päivää myöhemmin esitteleväni valmiit sukat ja kirjan siinä samalla, mutta niin vaan ovat sukat edelleen kesken ja huomenna ilmestyy Laineen sukkakirja, joten halusin nyt saada tämän eetteriin vielä ennen sitä. Sukat valmistuvat sitten, kun ovat valmistuakseen. Toinen on jo valmis, mutta pari sille uupuu. Niitä on kyllä ihana neuloa, mutta eivät sovellu työmatkaneuleeksi, niin aika, jolloin voisi seurata joka kerroksen ohjeesta, on melko kortilla.


Kirjasta ei muuten oikein kummoista sanottavaa ole, täynnä hienoja malleja, joista itse tykkään enemmän juurikin näistä pitsipalmikkosukista. Kirjoneulesukkia kirjassa siis on myös. Tämä kolmas kirja on todella samaa sarjaa kahden aiemman kanssa. Saman tyyppisiä sukkia, selkeät isot kaaviot, saman tyyliset kuvat ja vaihtoehtoisia lankoja listattuna joka paksuusluokassa. Valitettavasti sama meininki aiempien kirjojen kanssa on myös sukkien koossa, eli niistä on vain yksi koko, mikä ei tietenkään ole se, mitä minun jalkani edustaa. Onneksi osaan soveltaa ja sukkia voi toki neuloa muillekin, kuin vain itselleni.


Sukkaohjeita on kolmelle eri langan paksuudelle fingeringistä "seiskaveikkaan".


Ensimmäisestä Niinan sukkakirjasta olen neulonut useat sukat ja tästä aion neuloa ainakin heti kättelyssä kahdet. Siitä edellisestä en ole vielä neulonut mitään, mutta tarkoitus on kyllä joskus. Näitä sukkia kun ei tosiaan neulota ihan silmät kiinni, niin se ottaa aikansa.


Tosi kiva kokonaisuus kuitenkin kässäkirjahyllyssä nämä, niin kauniita sukkia!


tiistai 11. helmikuuta 2020

Kuusinen, Kotka

Käytiin jo useampi viikko sitten lasten kanssa Kotkassa siskoni luona, mutta en tiedä mikä nyt vaivaa, kun ei ole saanut aikaiseksi raportoitua asiasta mitään, vaikka aina ehdottomasti mieluiten kirjoitan asioita ylös heti, enkä hetken päästä. Saatika sitten viikkojen päästä.

Joka tapauksessa, Kuusinen on saari Kotkassa, minne menee tie aallonmurtajaa pitkin. Minä en ole siellä koskaan käynyt ja nyt sinne matkan varrelle oli tullut laivan rungon osista koottu "tuulikello", mitä halusin mennä ihmetteleen toki sen lisäksi, että pääsisin käymään myös saarella itsessään. Silloin tuuli todella paljon, mutta ei kuitenkaan riittävän myrskyisästi, jotta jättimäiset metallit olisivat osuneet toisiinsa. Vähän ehkä saatettiin niitä kuitenkin avustaa omin hartiavoimin.


Tuuli oli kuitenkin riittävän voimakas siihen, että näköalafiilistelypenkeillä istuessamme kastuttiin aaltojen vuoksi. Onneksi talvivarusteet kestävät hyvin vettä.

Matkalla saareen sai sivistettyä itseään Juha Vainion laulujen sanoituksilla, mitä oli kirjoitettuna kiviin tasaisin väliajoin. Ensimmäiset lukiessani tuli hetkellinen myötähäpeä, en edes tiedä miksi. Mutta mitä pidemmälle mentiin ja mitä enemmän niitä luki, tajusi sitä nopeasti, että tässä on nyt kyse jostain muustakin, kuin vain ilman paitaa ahon laitaan käymisestä. Pakko myöntää, että googletin aika paljon aiheesta seuraavan viikon aikana. Uskomatonta, miten taas ennakkoluulot saatiin kumottua tuosta noin vaan. En siis olisi osannut edes yhdistää koko tyyppiä Kotkaan mitenkään, sillä ainoan tuntemani kappaleen, missä moisia viittauksia on, olen kuvitellut ihan vain randomisti sinne sijoittuvaksi.


Saaressa tehtiin perus merenrantaretkijuttuja eli lapset heittelivät kiviä veteen. Klassikkoleikki, mikä toimii aina. Lisäksi käveltiin rantoja pitkin katsoon meille maaravuille niin ihmeellisiä tyrskyjä. Saari on pieni ja sieltä menee yhteysaluksia, joten varsinaista metsää on aika vähän, mutta kuitenkin riittävästi, jotta tuli luontoretkifiilis.



Näköalatorniinkin kiivettiin, vaikka tuuli meinasi ihan viedä mukanaan.


Sää ei ollut kovinkaan otollinen retkikeitineväisiin, joten ulkoistettiin ruokailu Kuusisen Kalamajaan, mistä sai ihan älyttömän hyvää lohikeittoa ja kylkeen paahdettua ruisleipää. Lasten annokset oli puoleen hintaan, vaikka koko näytti äkkiseltään samalta, kuin aikuistenkin. Kalamajassa myydään erilaisia kala-asioita mukaan, mutta ravintolan puolella oli vain tuo lohikeitto ja vaihtoehtona sille lohileipä. Eikä sitä sen kummempaa valikoimaa tarvitsekaan, sillä tupa oli aivan täynnä ja jonottaankin joutui aika pitkään!


Lapset innostuivat Kuusisen jälkeen Maretariumista, minkä ohi kävelimme. Hellyin ja mentiin sinne taas. Tämä oli esikoiselle kolmas kerta, nuoremmalle toinen, mutta edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi aikaa. Paikka on aika kallis, joten ihan ei joka vuosi viitsi käydä. Onneksi lapset jaksoivat kuitenkin keskittyä aivan todella hyvin ja viihtyivät pitkään ihmetellen kaloja, vaikka mikään Sea Life -tyyppinen trooppinen väri-ilottelu tämä kotimaan vesistöjen kaloja esittelevä paikka ei olekaan. Vaikuttava ja upea silti, vaikka kalat ovatkin lähinnä ruskeita. Suosittelen kyllä ehdottomasti käymään joskus.



Seuraavanakin päivänä retkeiltiin, mutta vanhoissa tutuissa ympyröissä Katariinan meripuiston, Tervaleppälehdon ja Mansikkalahden huudeilla. Retkihaasteeseen saatiin siis kaksi rasti tuona viikonloppuna. En ole tainnut siitä isommin vielä edes kirjoittaakaan, kun en ole ihan vakuuttunut siitä, tuleeko 52 retkeä vuodessa toteutuun. Stressiä en tosin suostu asiasta ottaan, joten väliäkös tuolla.


sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Jämäpipo

Tyttären cashmirmerinosilkki-hattarapipo on löpsähtänyt melkeinpä käyttökelvottomaksi. Pitänee katsoa, saisiko sen pestyä vielä kuosiinsa, mutta sitä odotellessa oli nopeampaa neuloa äkkiä uusi pipo, joka tapauksessa käytännöllisempi vähemmän hattarainen, mikä menee esimerkiksi luistelukypärän alle, täällä kun tosiaan oli kolmen päivän ajan pakkasta ja kenttiä alettiin jäädyttään. Kerran ehdittiinkiin sille melkein jo valmiille jäälle, ennen kuin se aamulla oli jo sulanut.


Kaivoin DK-vahvuiset merinojämät esiin ja neuloin niistä joustinpipon. Sain tähän meneen kaikki käyttämäni jämänötöt kokonaisuudessaan, uskomaton tuuri! Musta tuntuukin, että nämä samat värit ovat pyörineet joka ikisessä jämäprojektissa ainakin viiden vuoden ajan. Vähäh liioittelun makua, tiedän. Mutta nyt ne on ainakin käytetty loppuun.


Valmiin pipon kastelin ja pingotin sen lapsen pään kokoiseksi puhalletun ilmapallon päällä, jotta joustin aukeaa kauniisti, eikä kavennuksien päähän jää nuppia. Piti olla varovainen, ettei pallo ole liian suuri, koska merino joustaa kyllä niin äärimmilleen, että pipon saa helposti pilallekin. Eli itsekin jouduin pallosta kertaalleen ilmoja päästään vähän ulos, jotta päästiin toivottuun lopputulokseen.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Muita ihania lokasukat

Muita Ihania -blogissa oli jälleen mysteerisukkien yhteisneulonta, mikä oli nimetty lokasukiksi, koska se piti alunperin olla lokakuussa julkaistu juttu, mutta ei se mitään, ei nimi sukkia pahenna.


Vähän muokkasin ohjetta sen mukaan, että saan itselleni sopivat. Lankakin on siis paksumpaa, kuin ohjeessa. Itselläni on tässä Nallea ja jotain numerolanka 6:sta.


Ja tuo vaaleanharmaa ei itse asiassa edes ole sukkalankaa, mutta toivon sen kestävän kuitenkin, koska sitä on aika vähän ja neulon kuitenkin aika tiukkaa.


Ei ehkä äkkiseltään arvaisi värivalinnoiltaan minun tekemikseni, mutta tällaiset nyt kuitenkin tein ja ai että ovat ihanat!


Tänä vuonna näemmä neulon pitkästä aikaa sukkia ihan urakalla myös itselleni. Tammikuu vasta menossa ja jo kolmet villasukat valmiina nimenomaan itselleni. No, käyttötavaraahan ne ovat, eivät jää kaapin pohjalle lojumaan.

lauantai 25. tammikuuta 2020

Jämälankasukat

Tarvitsin työmatkoja varten jonkin simppelin neuletyön, joten aloitin jämälankasukat. Kuvittelin tekeväni kokonaan raidalliset, mutta hyvin nopeasti kyllästyin raitoihin ja aloin sooloileen. Sitten ne eivät enää olleetkaan ihan niin simppelit työmatkasukat, mutta onneksi pitsikuviot olivat helppoja ja jäivät nopeasti mieleen.


Tein siis raitojen lisäksi pienet pitsiosiot. Minusta niistä tuli todella sievät. Nykyään onkin tosi paljon ollut esillä sukkamalleja, joissa on sekaisin niin pintakuviota kuin kirjoneulettakin. Tämä on vähän samalla idealla tai että sieltä varmasti idea tällaiseen tuli.


Varren pitsikuvio on Cookie A:n Monkey -sukista ja jalkapöydällä oleva reunakuvio on Heidi Alanderin Aava-sukista. Hauskaa, että juuri nuo miellyttivät niin kovasti silmää noissa langoissa, sillä ne sukat, mistä kyseiset jämät olivat jääneet, olivat juurikin noista samoista malleista.


Vuosi sitten nimittäin neuloin eskarin henkilökunnalle kevätjuhlalahjaksi vihreitä pitsineulesukkia ja sinne vein mm juuri tuosta Adlibriksen Socki fine -langasta tehdyt Monkeyt ja Rva Silmu Solmun vaaleanvihreästä tehdyt Aavat. Muut langat tässä ovat jotain itse värjättyjä jämänöttösiä ja Silmu Solmun sukkalankajoulukalenterista tullutta vihreää. Resorit, kantapäät ja kärjet ovat Regia Premium Silk -jämää. Siitä langasta tein siihen eskariopejen sukkalaatikkoon Niina Laitisen villasukkien vuosi -kirjasta jouluaamut.


Nämä sukat ovat nyt kuitenkin ihan itselleni ja voi että, miten tykkään näistä!

tiistai 21. tammikuuta 2020

Vuoden ihanin taidenäyttely

Nyt on aivan ihanaa silmäkarkkia tarjolla Taidehallissa! Mutta täytyy pitää kiirettä, sillä Anu Tuomisen näyttely on siellä vain 1.3. asti. Näyttely aukesi viikonloppuna ja tänään ehdin paikan päälle, sillä tiesin, että tämä on nähtävä ja mieluusti vaikka useammankin kerran.


Olen kiertänyt aika monet museot ja taidenäyttelyt ja tykkään niistä, tottakai. En kuitenkaan ole sillä tavoin kiinnostunut muuta kuin katseleen, että jaksaisin esimerkiksi painaa mieleen, tai välttämättä edes tarkistaa, mikä oli taiteilijan nimi. Niinpä Anu Tuominen ei nimenä sanonut minulle yhtään mitään, vaikka heti ensimmäisestä mainoskuvasta tajusin, kenen töistä on kyse. Minulla on jopa ollut joskus vuosia sitten seinällä koristeena postikortti, missä kuva yhdestä hänen villasukka-aiheisesta työstään. En vaan ollut koskaan kokenut tarpeelliseksi muistaa, kenen nimi siellä kääntöpuolella pienellä präntillä luki.


Töitä olen nähnyt eri näyttelyissä aina muutaman siellä ja toisen täällä ja vaikka tiesin, että nyt on kyseessä kokonainen näyttely pelkästään hänen töistään, en voinut kuvitellakaan, millainen setti siellä Taidehallissa oli esillä.


Teoksia oli aivan valtavasti, siis aivan valtavasti! Joka paikka täynnä silmäkarkkia, ihanan oivaltavaa ja inspiroivaa ja värikästä, söpöä ja yksityiskohtaista, pientä ja suurta ihasteltavaa. Olin niin tohkeissani ihan kaikesta, mitä näin, että pelkäsin, että en huomaa edes kaikkea.



Lankahommien lisäksi oli tehty upeita asetelmia vaikka ja mistä esineistä. Niitä olisi voinut tuijotella tuntikausia.


Mun on aivan pakko kyllä ehtiä käymään täällä toinenkin kerta ennen näyttelyn vaihtumista, tämä sykähdytti niin valtavasti.




Oli kyllä todella inspiroivaa. Voisin veikata, että tän vuoden ehdottomasti lempparein näyttely. Vähän harmi, että tammikuussa jo tällaista tykitystä, tuntuuko loppuvuoden taide-elämykset enää missään. Kävin nimittäin viime viikolla katsomassa Kiasmassa sen Ragnar Kjartanssonin The Visitors -videoteoksen ja se oli myös aivan todella upea. Sekin on enää vain 2.2. asti.

maanantai 20. tammikuuta 2020

vaahtokarkkihattarapipo

Viime vuoden puolella, varmaan joskus marraskuussa neuloin tyttärelle hattaraisen vaahtokarkkipipon. Ei ole tullut sopivaa hetkeä vastaan ottaa siitä kuvia ja nyt se on jo tietenkin melko likainen ja vähän lörpsähtänyt. Ei se mitään, yllättävän vähän kulahtanut silti ja kyllä tämäkin oman blogipostauksensa ansaitsee.


Ohje on PetiteKnitsin the Oslo hat, lankana jämää tyttärelle neulomasta röyhelövillatakista (postaus siitä täällä) neulottu yhdessä jonkin harmaan ohuen cashmirhötön kanssa. Otsaan ompelemani merkin alkuperää en osaa sanoa, olen saanut ne siskoltani.


Huivin neuloin lapselle jo hänen ollessa vauva.


Kuvan ilmapallopatsas on Kotkassa, yllättäen lapsen lemppari.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Vuoden ensimmäiset sukat

Vuoden ensimmäinen neuletyö on valmis. Aloitin nämä heti ensimmäinen päivä, ohje oli julkaistu muutama päivä aiemmin ja jotenkin se iski tosi kovaa, vaikka en äkkiseltään olisi uskonut innostuvani frillareunaisista villasukista.


Ohje: Sari Nordlund: Midnight Dancer
Lanka: Adlibris Socki Fine
Puikot: 2,5 mm

Muokkaukset: itse asiassa en edes katsonut ohjetta enää frillareunan jälkeen, vain tein ihan sellaiset normisukat siitä eteenpäin, mitä muutenkin teen.


Tuo Adlibriksen Socki fine on siitä jännä lanka, että vaikka se on juoksevuudeltaan ihan perus fingeringiä, se on silti olevinaan tosi paljon ohuempaa ja niin kuin sitä luulisi, että siitä sitten tulisi pienempi sukka, niin ehei, ei suinkaan, vaan näistä tuli ehkä aavistuksen verran liian isot, koska tietenkin käsiala oli sitten löysää, jouluna kun ei ollut mukana 2 mm puikkoja, vaan tein niillä 2,5-millisillä. Aion kuitenkin elää asian kanssa.


Niin hörhelöhörsöt nämä kuitenkin ovat, että päärin kuvata ne myös farkkusemman alaosan kanssa, kuin pelkät sukkahousut. On vähän tasapainoisempi näin. Ihanat nämä kyllä ovat!

maanantai 6. tammikuuta 2020

Lux Helsinki

Oi oi, Lux on täällä taas! Lempitapahtumiini kuuluva talven pimeän ilostuttaja ja valaisija, valotaidehäppeninki! Saavuttiin sunnuntai-iltapäivänä reilun kahden viikon jouluvapailta vanhempieni luota ja jatkettiin heti suorilta Helsinkiin kiertään tän vuoden Lux-reitti. Olin varma, että lasten kanssa tulee väittelyä siitä, onko moinen tarpeen heti tykkänään, kun kotona odottaa niin uudet kuin vanhatkin lelut, pelit ja vekottimet. Hekin kuitenkin pääsääntöisesti valotaidejutuista tykkäävät, joten ei tarvinnut turvautua kompromissiratkaisuihin, vaan mukisematta lähdettiin kierrokselle.


Tämä oli viides vuosi, kun käydään tapahtumassa ja toden totta enää tästä ei tarvitse blogata vinkiksi muille, vaan tapahtuma on varsin hyvin ihmisten tietoisuudessa ja väkeä on vuosi vuodelta enemmän. Tungos kuuluu tapahtumaan, siitä ei pääse mihinkään, mutta aina vaan pahentuva ryysis alkaa vähän jo kaivertaan viihtyvyyttä, vaikka koen sietäväni ihmismassoja ja ruuhkaa hyvin paljon keskivertoihmistä enemmän.


Nytkin jätettiin ihan suosiolla väliin teokset, joihin olisi pitänyt jonottaa ja jonot olivat todella masentavan pitkiä. Lisäksi yksi teoksista ei ollut lapsille sopiva, joten skipattiin sekin. Pöllö oltiin nähty jo aiemmin toisessa valotaidetapahtumassa. Muuten teokset olivat kyllä huikeita ja hienoja eikä yhdestäkään (paitsi se pöllö) tullut fiilistä, että nyt menee alle odotuksien. Joinain vuosina niinkin on käynyt, vaikka onhan se selvää, että aina ei voi olla kaikkien mielestä huikeinta ikinä.


Vaikka väkeä on paljon, ihmiset ovat onneksi pääsääntöisesti todella hyvällä tuulella ja töpöttävät menemään sulassa sovussa ilman kyynärpäätaktiikkaa ja kiilailua. Siitä tulee kyllä hyvä mieli.


Aina on toki jännitysmomenttina se, että hukkaako lapset pimeydessä vaeltavaan ihmismereen. Onneksi niin ei käynyt tänäkään vuonna, vaikka lopulta väsy ja kiukku voittivat ja molemmat lapset toivoivat päästä kotiin. Vedettiin kuitenkin kierros loppuun, sillä mitään toivoa ei ollut voida kääntyä takaisin ja lähteä vastavirtaan siinä vaiheessa.


Lopussa onneksi lapsetkin palkittiin urheudesta, kun saivat osallistua teokseen. Nämä ne on aina parhaita, kun voi jotenkin itse vaikuttaa valoihin tai liikkuviin asioihin.


Kannatti lähteä, vaikka matkalla tulikin punnittua, että voittaako elämys hiipivän vitutuksen, jääkö tasoihin vai kallistuuko kuppi siihen suuntaan, että ensi vuonna ihaillaan suosiolla vain somen kautta. EIköhän me mennä paikan päälle siis jatkossakin.