Kaupunkilaistunut maalainen pääkaupungin maaseudulla

Haluatteko kuulla retkestä, joka ei ollutkaan niin kiva, kuin luulin? Kerron silti.

Helsingissä on sellainen maatila/kotieläintila, kuin Haltiala. "Kaikki" käyvät siellä, yleensä kesäisin (tai pääsiäisenä, kun on karitsoja), katselemassa eläimiä ja fiilistelemässä maaseutua. Me ollaan käyty kerran tai kaksi aiemmin, blogissa löytyy todiste toisesta. Molemmat näistä kerroista ovat olleet syksy/talviaikaan ja useampi vuosi sitten jo. Liekö nämä kuluneet vuodet aiheuttaneet sen, että olin unohtanut jotain oleellista ja siis keksinyt, että sinne on pakko lähteä lasten kanssa retkelle. Koska automme on tosiaan poissa pelistä, ja en usko että lapsi jaksaa pyöräillä sinne asti, vaikka itse ehkä niukin naukin jaksaisinkin (haha), oli lähdettävä bussilla. Bussipysäkiltä on paikan päälle reittioppaan mukaan 1,6 km suuntaansa. Se on kaunis reitti Vantaanjoen varrella peltomaisemissa, ei siinä. Mutta lasten kanssa tämmöisiin fiilistelykävelyihin on suhtauduttava aina pienellä varauksella. Järkevä olisi ottanut mukaan pienikokoisen potkupyörän esikoiselle, vaikka en tiedä kyllä miten sen kanssa olisi bussissa pärjännyt, kun kuski kaahasi siihen malliin, että jo rattaatkin kaatuivat. Tai eivät vain kaatuneet, vaan menivät ihan ympäri. Lapsi oli onneksi sylissäni, eikä rattaissa, juurikin siitä syystä, että rattaista on pakko pitää kaksin käsin kiinni koko matkan ja se on hankalaa, jos toinen lapsi haluaa ehdottomasti, että äidin on istuttava vieressä.

No, meiltä kuitenkin sujui kävelymatka ihan kivasti, ei suurempia ongelmia. Perillä ehdittiin hetki oleen leikkipaikalla kunnes pihaan paukahti KOLME bussilastillista luokkaretkeläisiä, joten on selvää, että alle kouluikäiset jäivät jalkoihin ja oli pakko siirtyä pois alta. Vasta paikan päällä selvisi, että esikoinen ei oikeastaan halua lainkaan mennä sisätiloihin (jos niihin olisi saanut edes mennä), koska ei halua kakkan hajuun. Ymmärrettävää.

Ulkona nähtiin muutama possu ja lauma lehmiä kiikarointietäisyydellä. Meillä ei ollut kiikareita. Taapero kuitenkin toisti perässä ammuu ja röh röh, vaikka tuskin edes näki kyseisiä eläimiä. Yksi vuohi oli pimeässä nurkassa, jos oikein tarkkaan katsoi, saattoi nähdä, mutta liian lähelle ei sopinut kaupunkilaislapsia päästää, koska sähköpaimen. Itsehän maalaisena kyllä totisesti tiedän, miltä sähköpaimen tuntuu, enkä pidä sitä sellaisen asiana, joka olisi ihan pakko kokea, ainakaan vielä tässä iässä.

Tilalla on myös kahvila, tai ravintola se taitaa olla. Sieltä olisi nimittäin saanut lounastakin, mutta meillä odotti edellispäivän keitto kotona jääkaapissa. Lapset eivät kuitenkaan paljoa vastustelleet, kun lupasin tarjota pullat ennen kävelymatkaa takaisin.

Siinä pellon ja joen välissä kävellessä olisi voinut tietenkin ääneen ihmetellä, miten on niin spesiaalia, että maamme pääkaupungissa on tällainen maalaismaisema ja traktorit pörrää tiellä. Tosiasiahan on, että alue on käytännössä melkein Vantaalla, eikä siinä oikeastaan ole mitään ihmeellistä muutenkaan. Itse kun olen ensimmäiset 19 vuotta asunut peltomeren laidalla joen rannalla, en oikein saanut tuosta sitä, mitä joku muu ehkä voisi saada. Todella kaunis maisema, se on myönnettävä, mutta ei minulle henkilökohtaisesti niin erikoinen, että lähtisin välttämättä enää varta vasten uudelleen. Samoilla huudeilla on kuitenkin tosi kivoja muita retkipaikkoja, aarniometsää ja sitä jokirantaa (ja koski!), mutta jos haluan viedä lapset katsomaan kotieläimiä Helsingissä, otan jatkossakin suunnaksi mieluummin Fallkullan (postaus täällä ja täällä). Kivempi paikka, vähemmän säätämistä. Maalaismaisemaa voidaan ihailla mummulassa.

Kaikesta huolimatta kiva reissu, kannatti lähteä. Onhan omassa pihassakin ihan kiva nyhjöttää, varsinkin sitten iltapäivällä kun siellä on seuraakin, mutta kyllä retki on aina retki :)

Kuvat kännykällä, koska kamera unohtui eteiseen kaikessa hötökässä, tiedätte kyllä millaista se on.