Pikku Kakkosen Seikkailukoneen kuvauksissa

Pikku Kakkonen, siis rakastan niin paljon! Tietty nostalgiasyistä, mutta myös niiden nykymeiningistä, mihin olen päässyt tutustuun lasten myötä. Meillä ei katsota Pikku Kakkosta telkkarista kovinkaan usein, mutta lapset katsovat todella paljon Lasten Areena -sovelluksen kautta eri Pikku Kakkosen ohjelmia ja käyttävät Pikku Kakkosen omaa sovellusta (esim niiden joulukalenteri oli aivan mahtava, itsekin pelasin innoissani joitain niistä, koska ne oli osittain niin ihanan hassuja!). Lisäksi meillä kuunnella paljon Pikku Kakkosen 100 lastenlaulua -lauluja Areenasta ja uusimpana myös Areenasta löytyviä Pikku Kakkosen Satuaarteita. Kaikkien näiden yhtenäinen graafinen ilme (mikä on muuten aivan ihana!) on lasten helppo tunnistaa Pikkukakkossisällöksi eli laadukkaaksi ja sopivaksi katsottavaksi, kuunneltavaksi ja pelattavaksi.

Jotain meiltä on kuitenkin jäänyt huomaamattakin, sillä lapset selaavaat Areenaa melko omatoimisesti ja lemppareiksi valikoituu mitä milloinkin aika sattumanvaraisesti. Seikkailukone ei ole osunut lasten silmiin ja meillä ei todellakaan olla ikinä (onneksi) siihen aikaan lauantaiaamuna hereillä, kun se tulisi telkkarista (eikä meillä siis muutenkaan harrasteta kuin hyvin harvoin tv-lähetysten katsomista reaaliajassa).

Ylellä töissä oleva kaverini kysyi, että haluttaisiinko tulla lasten kanssa Seikkailukoneen kuvauksiin yleisöön ja tottahan toki haluttiin! Aikataulukin saatiin sopimaan. Esikoinen lintsasi yhden päivän eskarista ja hurautettiin junalla Tampereelle.

Meillä oli niin hurjan kiva reissu, että tuntuu ettei mikään kiitoksen määrä riitä sitä todistamaan. Mutta siis kiitos! Kuvauksiin on siis voinut ihan kuka tahansa ilmottautua, mutta eihän me tosiaan semmosta oltu älytty, kun ei oltu muutenkaan ihan perillä konseptista. Me kuitenkin päästiin tälleen suhteilla ja kaverini kierrätti meitä talossa muutenkin. Päästiin näkeen mm Pikku Kakkosen lavasteet ja tavarat varastossa, valtavan pukukokoelman päätteeksi minikokoiset karvakuonojen vaatteet ja paljon muuta.

Tämä tuli tosi hyvään saumaan, sillä esikoisen kanssa on viime aikoina juteltu paljon siitä, miten telkkarissa ei kaikki ole ihan totta. Nähtiin se vihreäseinäinen studiokin, minkä edessä kuvatut asiat voi hypätä mille taustalle tahansa. Vaikka lapsi ei kierroksen aikana ihan hirmuisesti osoittanut kiinnostusta asiaan, palattiin niihin heti kotona kun asiaa oli sulateltu. Kuopuskin huusi varastolla, että pois täältä, mutta kuitenkin nukkumaan mennessä alkoi höpöttään Pikku kakkosen puista, mitä oli nähnyt.

Kun tuli aika siirtyä studioon Seikkailukoneen merkeissä, meidän lapset eivät vielä osanneet tunnuslaulua ulkoa, kuten about kaikki muut, jotka mitä ilmeisimmin olivat ohjelman tosifaneja. Me ehkä oltiin vähän myöhäisheränneitä, mutta tämän kokemuksen jälkeen kotona lapset huudattivat kilpaa Seikkailukoneen jaksoja kaikilta mahdollisilta laitteilta, joihin heillä on pääsy. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Jaksoja kuvattiin kaksi pötköön ja me oltiin mukana kahdessa vihonviimeisessä Seikkailukoneessa. Ensimmäisissä (meidän) lapsia tietenkin vielä jänskätti, mutta toisessa oli jo eläytyvämpi meininki. Pienempi tosin istui sylissäni ja aikuisia ei toivon mukaan juurikaan ohjelmassa näy. Tai jos luulette näkevänne Röllipeikon sulautuneena yleisöön, se olen todennäköisesti minä, sillä en minä mitään tukkaakaan muistanut kammata ennen kuin kamerat lähtivät käymään.

En tiedä huomasivatko lapset ohjelman teossa kohtia, jotka leikataan pois lopullisesta ohjelmasta, niin sujuvasti homma kuitenkin liukui eteenpäin. Muutamien nopeatempoisten hyppylaulujen jälkeen oli pienen pieni hengähdystauko ja jotain ihan pienen pieniä vahinkoja oli, joiden vuoksi ottivat alusta tai tuli miettimistauko. Tai sitten joku lapsi yleisöstä lähti kielletylle alueelle ja odoteltiin hänen ohjaamista takaisin paikalleen. Tosi pieniä juttuja, mutta saas nähdä, huomaavatko tarkkaavaiset lapset sitten lopullisesta ohjelmasta eroja. Itse nimittäin muistan vieläkin elävästi, kun olin lapsena laivalla ja siellä kuvattiin Onnenpyörää. Se tuntui olevan aivan järjettömän pitkäveteistä hommaa, jatkuvasti taukoa tauon perään ja kaikkea säätämistä, vaikka telkkarista ulos tuleva pätkä oli  kuitenkin aina ihan joutuisaa. Oli miten oli, hienoa että lapset pääsivät näkeen, miten telkkariohjelmia tehdään. Siellä se Reppu-Heppu piilotteli lavasteiden takana, kunnes oli oma vuoro tulla esiin ja kamerat liikkuivat lapsiyleisön takana istuvien aikuisten päiden yläpuolella.

Kuvausten jälkeen olisi saanut mennä ottaan yhteiskuvia ohjelman hahmojen kanssa, mutta lapset eivät halunneet, enkä tietenkään heitä siihen pakottanut. Eihän tänne äidin fantasioita tultu toteuttaan, vaan lasten ehdoilla mentiin ja heidän mukavuusalueillaan pysyttiin.

Reppu-Heppu kuitenkin muisti meitä ja saatiin kuvauksissa ollut seikkailukartta. Lapset ovat siitä aivan pähkinöinä. Itse ajattelin tietenkin ripustaa sen seinälle, mutta e-hei, kartan kanssa leikitään ahkerasti Seikkailukonetta ja "reppuheppusen" kartan kanssa mentiin jopa nukkuun kuvausiltana.

Melkoisessa seikkailukoneessa koin olevani itsekin, sillä heitin reissun ainoana aikuisena lasteni kanssa. Harvemmin teen tällaisia Pääkaupunkiseudun ulkopuolisia reissuja ilman toista aikuista, joten kieltämättä se vähän stressasi etukäteen. Saatiin vielä kunnon lumimyräkkäpäivä, joten junien kulkeminen jännitti erityisen paljon. Jostain syystä ne kuitenkin kulkivat suht ajallaan ja bussimatkat Tohlopiinkin menivät hyvin, vaikka sekin vähän jännitti. Lapsetkaan eivät kriiseilleet pahemmin, vaikka varmasti olivat väsyneitä ja nälkäisiä.

Oli kyllä hieno kokemus kaiken kaikkiaan.