Varissaari

Käytiin vappuna Kotkassa ystäväpariskunnan ja siskoni kanssa brunssilla (Höyrypanimolla). Aterioimisen jälkeen tehtiin vielä vappuretki Varissaareen. Varissaari on linnoitussaari 10 minuutin merimatkan päässä Kotkansaarelta, minne kulkee kesäaikaan yhteysalus ja talvella pääsee jäätietä pitkin. Itse en ollut aiemmin Varissaaressa käynyt, joten olin innoissani.

Innostusta kuitenkin haastettiin useaan otteeseen ja paluumatkalla totesinkin jo, että en kyllä ole meri-ihminen, en vaan ole. Minulle riittää, että luen tai katselen telkkarista Astrid Lindgrenin Saariston lapsia, mutta siinä vaiheessa kun pelkään kuollakseni hukkuvani yhteysaluksen mukana ja  lohdutan limaisella rantakalliolla liukastunutta ja vasta juuri ennen vesirajaa tolpilleen takaisin päässyttä lasta ja käyden läpi koko perheen taipeita ja hiusrajoja punkkien varalta (koska hei, hyvin peloteltu Kotkan saaristo), koen olevani niin maakrapu kuin vain voi olla.

Lisäahdistusta toi se, että merivesi oli todella matalalla ja paikalliset yrittivät muistella, olisivatko koskaan ennen nähneet sen olevan niin matalalla. Minä metsän keskellä kaukana suurista vesistöistä varttunut ihminen olen sitä mieltä, että hälytyskellojen pitäisi soida ja lujaa, jos merivesi pakenee, sillä tottakai se voi tulla takaisin yhtenä rykäisynä pyyhkien koko Rannikko-Suomen mukanaan ja aivan varmasti just silloin, kun ollaan itse siellä merillä.

Lisäksi unohdin aurinkolasit kotiin (onneksi sain siskolta lainaan!) ja saan aivan satavarmasti puoli viikkoa kestävän migreenin, jos aurinko heijastuu heiluvasta veden pinnasta silmiini ja paistaa sitä myös taivaalta. Nahkakin palaa, jos ei ole huolehtinut aurinkorasvasta.

Ihan aidon oikeasti mulla ei siis vielä lähdön hetkellä ollut mitään muuta ongelmaa reissun suhteen, kuin ne unohtuneet aurinkolasit ja pieni punkkikammo, joka ei kuitenkaan huolettanut, sillä tiesin ettei me heinikoissa hengata, vaan enemmänkin kivillä ja kallioilla. Retket on aina mukavia ja varsinkin sellaiset paikat, joissa en ole ennen käynyt. Linnoitussaaret etenkin on tosi jees. Kesti aikoinaan kauan tajuta, että Suomenlinna tosiaan ei ole tosiaan mikään ainutlaatuinen linnoitustensa vuoksi, vaan näitä saaria on pilvin pimein muuallakin.

Mutta kun se yhteysalus oli lähtenyt Sapokan rannalta ja oltiin taitettu lähes koko 10 minuutin matka ja siinä samalla juteltu mistäpäs muustakaan, kuin pelastusliivien sijainnista ja Estoniasta sellaisilla sanavalinnoilla, että estetään lapsia saamasta painajaisia tai pelkoja/traumoja, tupsahdettiin aivan hitonmoiseen aallokkoon kylki edellä. Kuljettaja oli ollut jostain syystä vähän omissa maailmoissaan (ja kauden ekat ajot eivät vielä menneet ihan rutiinilla), eikä huomannut aallokon tuloa (kun asiaa sitten meille seliteltiin) ja oikeesti siinä mentiin semmosilla kallistumiskulmilla ja heilumisvauhdilla, että paniikkihan siinä iski. Ihan oikea paniikki. Vaikka järki sanoi, ettei me nyt ihan oikeasti hukuta sen takia, että joku perhanan moottorivene meni ohi ja vappupiknikalus vähän heilahteli. Mutta toisaalta, miksipä ei? Järki sanoi, että ei hätää, mutta vaisto sanoi, että tää himputin paatti kaatuu ihan just. Paha sanoa, millä asteella lapset traumatisoituivat. Oletin, etteivät ymmärtäneet, miten vakavasti minä tapauksen otin, mutta toisaalta 3-vuotias hihkasi innoissaan päästyämme laiturille, että "vene ei uponnut". Jep.

Meri on kyllä pelottava. Valtavat vesimassat veuloo ees sun taas. Itse olen enemmän joki-ihminen, missä vesi menee vain yhteen suuntaan ja sekin suunta on selkeästi tiedossa.

Saari oli pieni ja tosi kiva. Siellä oli mukavan oloinen ravintola ja paljon ihania paikkoja pitää piknikkiä. Mitä nyt toki kaikki kalliot olivat linnunpaskassa.

Siis apua, miten mä saan tän nyt kuulostaan niin negatiiviselta! Olin toki monesta asiasta vähän romuna, mutta tosi kiva retki oli silti ja ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Laittakaahan korvan taakse, jos suunnittelette reissua Kotkaan, kaikki Kotka-aiheiset postaukseni löytyvät tämän linkin takaa.