Yksisarvisprinsessan mekko

Salapakka, tuo hyvin salainen kangaskauppa Helsingissä. Ai että kuulkaas järkytyin, kun tajusin, että en ole oikeasti tiennyt tuosta kaupasta yhtään mitään. Samoissa tiloissa aiemmin ollut ja sittemmin sulkeutunut Kuusi Collective oli ihan parasta, mitä kässämatskukivijalkamyymälöiden saralla on tapahtunut sitten ikinä. Ja minä en perhana tiennyt, että siinä on auennut Salapakka. Nimi oli enne. Tuskin kukaan kivijalkakauppa oikeasti haluaa pysyä mysteerinä, eihän semmoinen olisi kannattavaa. Mutta tämä potentiaalinen maksava asiakas oli jäänyt tyystin pimentoon kaikelta mainonnalta.

Myönnän, että en ole ompelugenressä niin syvällä sisällä, kuin neulepiireissä, enkä siis kuulu esimerkiksi yhteenkään Facebookin ompeluaiheiseen ryhmään. Seuraan kuitenkin aktiivisesti ompeluteemaisia blogeja ja instagramtilejä. 

Minulla ei ole elektronista älyompelukonetta, eikä nykyään edes saumuria (hajosi lopullisesti ja sittemmin koin pärjääväni oikein hyvin perusompelukoneeni jousto-ommelten kanssa). En käytä kaksoisneulaa enkä haaveile kantinkääntäjästä. Kuitenkin, ompelen jonkin verran ja tykkään tosi paljon siitä, että niitä just ihania kangasbrändejä saa oikeasti kivijalkaliikkeestä ostettua pakalta.

Yksi Salapakassa myytävistä brändeistä on Hellin, joiden ponilettikuosiin olen ollut pienesti ihastunut (rakastan Vimman lettikuosia ja tää muistuttaa vähän sitä, mutta on päheämpi monivärisyytensä vuoksi). Sitä saa vaikka ja missä väreissä ja materiaaleissa, jopa softshellinä!

Ostin sitä vaaleanpunapohjaisena metrin kaistaleen ja ompelin meidän yksisarvisia ja sateenkaaria rakastavalle kruunupäälle leveähelmaisen mekon. Siitä tykätään niin paljon, että sitä pidettiin yksi päivä päällä jo sovitusvaiheen yhteydessä, vaikka pääntietä ei oltu vielä kantattu.

Osat leikkasin paitakaavasta muokaten (eli saksilla tosta noin vaan helman leikaten).

Ihanat yksisarvissaappaat löytyivät alesta tässä taannoin. Olen aika vannoutunut Crocsin saappaiden suhteen lapsille, niitä kun ei tarvi ikinä kuivatella kun niihin ei imeydy mitään, sen kun vaan kaataa vedet pois ja jatkaa lätäkössä hyppimistä. Lisäksi tuntuvat olevan ainoa saapasmerkki, mikä oikeasti kestää aina myös seuraavan ja sitä seuraavan käyttäjän.

Niin että nyt luulis kelpaavan vaatteistaan nykyään hyvin tarkalle yksisarvisprinsessalle.

Ps. vinkki vaatteiden kuvaamiseen milloin missäkin: nyrkinkokoisella sinitarraköntsällä pötkii aika pitkälle. Niin kotona kuin vaikkapa alikulkutunnelissa.

Yksisarvisten karvanlähtöaika Kiasmassa

Nyt on taas lapsillekin tosi kiva näyttely Kiasmassa (Nerverscape VIII). Esikoinen on fiilistellyt vieläkin sitä, kun Kiasmassa oli muutama vuosi sitten näyttely, jossa valtavia virkattuja asioita, joihin sai mennä sisälle (käytiin siellä useaan kertaan, mutta yksi postaus aiheesta löytyy ainakin täältä). Se toki aina vähän harmittaa niin lasta kuin aikuistakin, kun tosi kiva näyttely päättyy ja tilalle tulee jotain, mikä ei välttämättä ole ihan yhtä huikean mahtavan paras. Sama homma nyt myös Amos Rexin kanssa, saa selittää lapselle, miten näyttelyt vaihtuu ja aina ei voi voittaa.

Mutta tiesin heti, kun ensimmäisen kerran kuulin Kiasman uudesta "karvanäyttelystä", että no nyt lapsetkin varmasti taas innostuvat. Ja kyllä, todellakin innostuivat.

Värikkäät tekokuituhiukset valloittavat tottakai. Koko iso tila näyttää räjähtäneeltä sateenkaarelta tai yksisarvisten karvanlähtöajalta. Karvoja sai hellästi koskea (mutta ei tietenkään repiä) ja taidehommelit, joita saa koskea tai muuten osallistua itse, on tietenkin niitä parhaita, etenkin iältään sormilla laskettavissa olevien taidekriitikoiden mielestä.

Ja itsellenikin on aivan yksi lysti, mikä tämän sanoma tai idea on, tykkäsin siitä.

Ja enää en ole niin vauhkona mahdollisten täitartuntojenkaan suhteen, sillä päiväkodista ne kaikki loiset tulee joka tapauksessa, jos on tullakseen. Okei, hirvitti mua vähän (aika paljon) kun lapset painoivat päänsä noihin karvoihin monien muiden tapaan, mutta yritän olla ajattelematta asiaa.

Oli jo pitkä päivä takana, joten ei kierretty Kiasmassa tällä erää mitään muuta kuin nämä viidennen kerroksen karvat. Kiitos Museokortin, ei tarvinnut suorittaa ns koko rahan edestä.

Kotonakin vielä lasten kengistä roikkui iloisen värikästä tekohiusta.

Instagramissa minua seuraavilta ei varmaan ole jäänyt huomaamatta, että yritän suorittaa tänä vuonna museohaastetta, mikä löytyy Museokortin nettisivuilta ja sisältää 50 haastetehtävää museoissa tai teeman ympärillä suoritettaviksi. Minulla on nyt rastittuna 17 kohtaa ja olen yrittänyt oikein säästellä, etten suorita liikaa kerrallaan, sillä haluan nautiskella. Eilen muuten käytiin Vantaan taidemuseo Artsissa, missä aukesi myös uusi näyttely. Suosittelen tsekkaan, jos käytte huudeilla, sillä se on aina ilmainen ja ihanan matalan kynnyksen paikka mennä just esim lasten kanssa. Ja tätä Kiasmaa suosittelen tottakai myös.

Villasukkajumppa

Hoi neulojat, joko villasukkajumppa on tuttu? Kävin helmikuun alussa paikallisen kuntokeskuksen villasukkajumpassa, mikä taisi valitettavasti olla jokseenkin kokeiluluontoinen ryhmäliikuntatunti vain, mutta siis arvatenkin innostuin nimestä, VILLASUKKAJUMPPA. Yhtään en edes googlettanut, että mistä on kyse, vaan pakkasin villasukat jumppakassiin ja lähdin mukaan!

Sittemmin kävi ilmi, että suinkaan kyse ei ole mistään ihan uudesta innovaatiosta, vaan villasukkajumppavideoita on youtubessa ja instagramissa pilvin pimein (hakusanaksi vaan villasukkajumppa, niin kyllä löytyy). Kyseessä ei siis ole mikään rento lattialla pötköttely ja venyttelytunti villasukat jalassa, vaan villasukkien luistoa käytetään hyödyksi tehden aika normaaleja jumppaliikkeitä, mutta siten, että jalkoja (ja käsiä) hiissataan lattiaa pitkin eli ei esimerkiksi hypitä (nivelystävällistäkin siis). Sukathan tässä hommassa tosin kuluu ja kyllä neulojaa vähän kirpaisi hinkata niitä sukkia tunnin ajan jumppasalin parkettia vasten. Ja varpaat hikoavat, pakko myöntää.

Mutta koska välillä on kiva kokeilla jotain uutta, jotta mielenkiinto liikkumiseen säilyisi, olin aika innoissani villasukkajumpasta ja sitä on tullut vedeltyä kyllä kotonakin. Nämä kuvat ovat tosiaan otettu pysäytetystä liikkeestä ja tässäkin pyllistän kameralle täysin absurdissa asennossa kameran kaukolaukaisin toisessa kädessä, joten näistä ei kannata esimerkkiä ottaa, kunhan nyt otin jotain kuvituskuviksi.

Ja koska en ole jumppaohjaaja, enkä fysioterapeutti, enkä personal trainer, enkä edes kunnon harrastaja, en todellakaan laita mitään videomateriaalia vaan tosiaan kehoitan etsiin niitä juurikin Youtubesta ja Instagramista. Ei muuta kuin villasukat jalkoihin (ja välillä käsiin tai ainakin käsien alle) ja liukastelemaan! Pyyhkeet ja patalaput toiminevat myös ihan hyvin.

Itse olen todennut, että paksut kirjoneulesukat toimivat parhaiten ainakin omalla massallani ja kestävätkin varmasti paremmin, kuin ne ohuet merinosukat.

Vertices Unite 2

Viimeiset kaksi viikkoa olen neulonut melko yksiavioisesti Stephen Westin Vertices Unite -huivia. Tänään neulon -youtubekanavan Jonna kun nimittäin järkkäsi kyseisestä huivista yhteisneulonnan ja minä en tietenkään kestänyt sitä vain sivusta seurata, joten laitoin sen puikoille itsekin. Olen neulonut samaisen huivin kolme vuotta sitten, mutta kieltämättä on kyllä ollut haaveissa tehdä toinen ihan jo siitä asti. Nimittäin ensimmäisen kohdalla olin vielä niin hölmö, että noudatin puikkosuosituksia ja ihan liian pienihän siitä tuli. Nyt jo tiesin, että oma käsialani vaatii paksumpia välineitä ja tein tällä kertaa 4,5 mm puikoilla. Ja värimaailma on harmonisempi, kuin edellisessä.

Huivin kuvaamisen suhteen oli taas melkoiset visiot, mutta toteutus ei kyllä sinne päinkään, mitä olin mielessäni ajatellut. Minulla nimittäin oli mielessä eräs muraali täällä Vantaalla (Maikki Rantalan ja Sara Multasen suunnittelema), missä olisi samoja sävyjä, kuin huivissani. En sitten ollut sen vertaa tarkkaan kuvaa katsonut, että sehän tosiaan on sen kerrostalon seinässä hyvin korkealla, ei suinkaan maan tasalla. Ei siis olla ennen tätä livenä nähty ja lähdettiin paikan päälle varta vasten huivia kuvaamaan.

Ihan ei siis tällä kertaa onnistanut, sillä oli aivan mahdotonta saada kuvattua huivia jokseenkin lähietäisyydeltä siten, että muraali näkyisi taustalla. Lisäksi kyseisen taloyhtiön mattotelineet tekivät messevät varjot huivin päälle ja itsekin älysin asian vasta kotona kuvia selatessani. Voi perse, jos nyt ihan suoraan sanon.

Sittenhän minä siinä mietin, että no heitäpä tuo huivi ilmaan, niin nappaan kuvan kun se eteerisesti leijailee sen muraalin edessä. Paskat leijunu.

Mutta huivi on kuitenkin neulottu ja se on tässä. Langat ovat kaikki muut Dropsin Baby merinoa, paitsi harmaa on Novitan baby Merinoa ja minttu Filcolanan Arwettaa.

Kertakaikkiaan ihana huivi. Iso ja lämmin ja pehmeä.

Tekniikan Museo

Siis voitteko kuvitella, Helsingistä todellakin löytyi lapsille toimintaa sisältävä museo, mistä en ole vielä kirjoittanut blogiini. Kyllä. Se on Tekniikan Museo Vanhankaupunginkoskella. Ollaan siellä kyllä kerran aiemmin käyty, mutta dokumentointi jäi väliin, sillä silloin museossa oli remontti, eikä kaikkia näyttelyasioita ollut esillä. Valokuvien puutteen vuoksi esikoinen ei muistanut koskaan siellä käyneensäkään ja pienempi lapsi on ollut silloin joko vauva tai sikiö, en edes muista.

Mutta nyt kuitenkin mentiin koko perheen voimin ja viihdyttiin todella mainiosti!

Museossa oli ilahduttavan paljon kaikkea, mitä sai koskea ja/tai kokeilla itse. Ja ne, mihin ei saanut koskea, oli myös selkeästi merkitty. Museossa oli ihanan paljon jokapäiväisiin ja kotiin liittyviä vempeleitä, mutta edustettuna oli myös kaivostekniikkaa ja esimerkiksi öljyn- ja puunjalostusta.

On ihanaa olla jo niin vanha, että asioita omasta lapsuudesta ja herra paratkoon, NUORUUDESTA, on museokamaa ihan oikeasti.

Vähemmän ihanaa oli huomata, että lapsena partiossa ulkoa opetellut morseaakkoset olivat aivan totaalisesti hukkuneet muistin syövereistä.

Pienillekin lapsille löytyi leikkipaikkoja.

Museon keskellä on vanha hissi, jolla voi sekä matkustaa yläkerran ja alakerran väliä, että mennä hissin konehuoneeseen liikutteleen hissiä tyhjillään. Itseäni vähän ahdisti mennä kyytiin, mutta lopulta uskallauduin kuitenkin.

Museo on alle kouluikäisille ilmainen ja me aikuiset vingutettiin Museokorttejamme. Torstaisin tänne kuitenkin näyttäisi olevan aina ilmainen pääsy.

Kukkapolvet

Ai että se on ihana tunne, kun saa inspiraation ja innostuu siitä asiasta niin kovasti, että ei malta olla tarttumatta toimeen heti. No, tällä kertaa meni reilu viikko, ennen kuin pääsin oikeasti toteutuksen asteelle, mutta siis näin instargramissa kuvan housuista, joissa oli polvissa tällä tavoin Verson Puodin Paratiisin puutarha -kankaasta kukkaset.

Mullakin siitä kankaasta oli muutama tilkku jäjellä, tosin tällaista vähän tylsää hiekan väristä, mutta sattuipa löytyyn yksiväristäkin kangasta sopiva jämäpala, lähes yhtä tylsän väristä sekin, joten 3-vuotias sai uudet legginssit.

En tiedä yhtään, kelpuuttaako hän näitä, koska näissä ei ole pinkkiä, vaaleanpunaista, yksisarvisia, sateenkaaria eikä pupuja, mutta toisaalta en kyllä näe, mitä näissä sellaistakaan olisi, että ei missään nimessä tykkäisi. Ja tarvitaanhan niitä varahousujakin. Mikä lie päähänpinttymä sekin, että varavaatteiden täytyisi olla aina jotenkin vähemmän kivoja. Miksei samalla vaivalla voisi olla kaikki vaatteet kivoja, ei ne vähemmän kivat yhtään sen helpompia ole ommella tai halvempia ostaa, kuin kivatkaan. Mutta niin se nyt vaan yleensä menee, ainakin meillä, että repun pohjalla ja päiväkodin lokerossa makoilee varavaatteina jotain aika mitäänsanomattomia vaatekappaleita.

Kukat jäivät ehkä aavistuksen verran liian alas, ainakin kun jälkikäteen vertailin esim Papun polvipaikkalegginsseihin, mitä lapsilla on useita. Mutta ei haittaa, nämä ovat kuitenkin aika isot lätyskät, joten eiköhän ne ihan hyvältä näytä sitten jaloissa.

Ompelukoneen jousto-ommel päätti tänään kettuilla minulle oikein kunnolla. Tuli hyppytikkiä ja kone imi kangasta aloituksissa sisäänsä. Kyllä oli taas niin "rentouttava" harrastustuokio, että!

Mutta sitäkin parempi fiilis sitten, kun saa tuotteen valmiiksi. Jes.

Muumipipo

Moomin x Novita toinen ohjelehti ilmestyi muutama päivä sitten ja hurahtaminen oli jälleen taattu. Tykkäsin tästä lehdestä jopa enemmän, kuin tammikuun alussa ilmestyneestä. Aivan ihana Pikku Myy -mekko jäi vielä toistaiseksi haaveilun asteelle, mutta Muumipeikkopipo pääsi puikoille aivan välittömästi.

Tällä kertaa ostin ihan ohjeen mukaisesti Muumitalolankaa, sillä tuo sävy on niin ihana! Tuollainen tomaatti-vuohenjuustokeiton värinen. Valkoinen ja vaaleansininen on Novitan 7 veljestä -lankaa.

Ohjeesta poiketen tein 4 mm puikoilla, koska tiukka käsialani ja iso pääni. No, piposta tuli vähän liian iso. Pipot on kyllä vaikea laji! Yläviistosta kuvattuna tämä näyttää pannumyssyltä, sillä kavennukset olivat niin tiheässä. Yläviisto oli kuitenkin about ainut kuvakulma, mistä Muumipeikon saa näkyviin.

Kuvio neulottiin suljettuna intarsiana. Nyt jos tekisin, tekisin intarsian ihan vaan tasossa ja ompelisin sauman jälkikäteen, tulisi paljon siistimpi. Toki voi olla, että muut saavat siitä kerroksen vaihtumiskohdasta siistimmän, kuin minä sain. Mutta eihän se niskasta juuri minnekään näy.

Kirjonta pelotti taas etukäteen, mutta ihan hyvin se meni. Joku trauma on jäänyt, kun joskus olen yrittänyt päällekirjoa neuleeseen juurikin kasvoja jollekin hahmolle ja niistä tuli aina ihan karmivan näköisiä, sellaisia halloween-henkisiä. Mutta tämä Muumipeikko näyttää onneksi ihan Muumipeikolta ilman vierailua taikurin hatussa.

Kiva pipo siitä tuli ja tosiaan tuo väri on aivan ihana. 

Päiväkotivillapaita lapselle

Tammikuun pakkasille neuloin tarveneuleen. Nimittäin villapaidan tyttärelle. Hänellä kyllä oli villapaita, kirjoneuleinen, mutta vaikka etenkin lasten kirjoneuleisiin sidon lankoja todella tiheään välttääkseni pitkät langanjuoksut, on sinne kuitenkin sormet sen verran tarttuneet, että langanjuoksut ovat saaneet huomattavasti pituutta kiristäen itse neuletta ja paidasta oli tullut todella hankala puettava päiväkodissa. Ymmärrän. Niinpä villapaita ja -housut -kombon tilalle vietiin väliaikaiseksi kirpputorilta ostettu kulahtanut fleecehaalari, minkä vuoksi silmäni ja sydämeni vuotivat verta ja mikromuovia. Mutta nyt ei enää ole hätäpäivää, sillä neuloin paidan, jossa ei ole mitään irrallaa heiluvaa lankaa yhtään missään (ainakaan siihen asti, kunnes ekan kerran silmukka jää toppahaalarin vetoketjun väliin.

Lankana tässä on Novitan Baby Wool vaaleanpunaisena ja minttuna. Puikot 5 mm.

Onneksi vaaleanpunaista paitaa toivonut lapsi kelpuutti mintut kohdat, sillä se oli paljon mielekkäämpi neulottava näin, kuin yksivärisenä.

Ennen värin vaihtamista neuloin jonkun aikaa molemmilla väreillä yhden kerroksen raitoja.

Paita on ihan perus raglanpaita, en siihen mitään varsinaista ohjetta käyttänyt, joistain paitaohjeista vain vähän mittoja katselin. Silti olisi voinut olla ehkä muutaman sentin pidempi, sillä leveyttä tuli reilusti. Mutta eiköhän tämä tälläisenäänkin aika pitkään mahdu päälle.

Lankaa kului yhteensä 227 grammaa.