Keltainen pipo

Neuloin keltaisen pipon uusimman Suuri käsityö -lehden (2/2020) ohjeella. Siitä tuli aivan ihana, mutta totesin sen olevan mun talvivarusteiden kanssa aivan liian keltainen. Ei se mitään, onneksi sääjumalat suovat paljon vaakasuoraan myrskyävää vesisadetta, jolloin on pakko pukeutua sadetakkiin ja kumisaappaisiin ja kas, nehän ovat keltaisia, joten tästä piposta tuli selvästikin talvisten syysmyrskyjen pipo.

Lankana on Lankamaailman Oiva -sukkalanka, sellaista seiskaveikkapaksuista. Sen keltaisen sävy on aivan mielettömän upea, ei sitä tietenkään mihinkään kuviin saa vangittua enkä oikein osaa edes selittää, sillä ei ole tipun keltainen, ei sitruunan keltainen, ei auringon keltainen, ei leijonan keltainen,  vaan ihan mielettömän upea keltainen.

Pipoon tarvittavan silmukkamäärän jouduin laskeen itse, sillä lehdissä ei näytä olevan palstatilaa tai viitseliäisyyttä laskea tavalliseen joustinneuletta olevaan pipoon muuta kuin sen standardikoon. Onneksi minulla on verrantolaskut hallussa ja sain omaan pallooni sopivan ja tällä kertaa jopa kertayrittämällä.

Vuoden ensinmäinen paita

Viime vuonna tuli neulottua aika monta paitaa. En osaa vielä arvioida, miten pitkälle into riittää tänä vuonna, mutta heti vuoden vaihtuessa aloitin kuitenkin vielä yhden, mikä jäi kolottaan paitahammasta loppuvuodesta, mutta en ehtinyt siinä välissä sitä neuloon.

Paita on Veera Välimäen Golden Moon ja neuloin sen Dropsin Cotton Merinosta 5 mm puikoilla (resorit 3 mm).

Siinä on kirjoneulekaarroke, jossa nyppyjä. Ja loppupaita hihoineen kaikkineen kirjoneuletta myös. Ei mikään maailman simppelein siis, mutta yllättävän nopsaan valmistui. Toki kun on paksu lanka ja puikot.

Ilman angstia ei tästäkään selvitty, sillä värivalinnat alkoivat kaduttaan about samantien. Nyt kun paita on valmis, olen siihen kyllä tyytyväinen, mutta jossain vaiheessa meinasi ihan liikaa ärsyttää. Itse asiassa tein kirjoneuleen siten, että vaaleanpunainen on dominoiva, eikä tuo punaruskea. Ajattelin, että tulisi kivempi niin. No, sanomattakin on selvää, että sekin alkoi puolivälissä kaarroketta kaduttaan, mutta en halunnut enää purkaa. Olin varma, että kaikki näkevät jo kilometrin päähän, että lankadominanssi on väärinpäin ja luulevat moaksi, vaikka tein sen tarkoituksella. Kokonaisuutena se kuitenkin lopulta toimi ihan hyvin.

Nyppylät tehtiin virkkuukoukulla, mikä olikin kiva mulle uusi tekniikka ja pompulat on siistimpiä, kuin mitä puikoilla olisin saanut tehtyä, eikä ne muljahda neuleen kääntöpuolelle, kuten sellaiset, jotka oon tehnyt puikoilla. Joten jos joskus pitää tehdä jonnekin nuppyjä, teen ne kyllä näin.

Ai että, paidasta tuli kyllä tosi kiva. 

Niina Laitisen Villasukkien uusi vuosi

Niina Laitisen kolmas sukkakirja ilmestyi tammikuussa ja odotin sitä niin innolla, että meinasin hermostua, kun sitä ei heti ilmestymispäivänä löytynyt paikallisesta kirjakaupasta. Odotellessani kerin sukkalankoja valmiiksi ja heti saatuani kirjan käsiini, laitoin puikoille jo etukäteiskuvien perusteella valkkaamani lempparit.

Kuvittelin paria päivää myöhemmin esitteleväni valmiit sukat ja kirjan siinä samalla, mutta niin vaan ovat sukat edelleen kesken ja huomenna ilmestyy Laineen sukkakirja, joten halusin nyt saada tämän eetteriin vielä ennen sitä. Sukat valmistuvat sitten, kun ovat valmistuakseen. Toinen on jo valmis, mutta pari sille uupuu. Niitä on kyllä ihana neuloa, mutta eivät sovellu työmatkaneuleeksi, niin aika, jolloin voisi seurata joka kerroksen ohjeesta, on melko kortilla.

Kirjasta ei muuten oikein kummoista sanottavaa ole, täynnä hienoja malleja, joista itse tykkään enemmän juurikin näistä pitsipalmikkosukista. Kirjoneulesukkia kirjassa siis on myös. Tämä kolmas kirja on todella samaa sarjaa kahden aiemman kanssa. Saman tyyppisiä sukkia, selkeät isot kaaviot, saman tyyliset kuvat ja vaihtoehtoisia lankoja listattuna joka paksuusluokassa. Valitettavasti sama meininki aiempien kirjojen kanssa on myös sukkien koossa, eli niistä on vain yksi koko, mikä ei tietenkään ole se, mitä minun jalkani edustaa. Onneksi osaan soveltaa ja sukkia voi toki neuloa muillekin, kuin vain itselleni.

Sukkaohjeita on kolmelle eri langan paksuudelle fingeringistä "seiskaveikkaan".

Ensimmäisestä Niinan sukkakirjasta olen neulonut useat sukat ja tästä aion neuloa ainakin heti kättelyssä kahdet. Siitä edellisestä en ole vielä neulonut mitään, mutta tarkoitus on kyllä joskus. Näitä sukkia kun ei tosiaan neulota ihan silmät kiinni, niin se ottaa aikansa.

Tosi kiva kokonaisuus kuitenkin kässäkirjahyllyssä nämä, niin kauniita sukkia!

Kuusinen, Kotka

Käytiin jo useampi viikko sitten lasten kanssa Kotkassa siskoni luona, mutta en tiedä mikä nyt vaivaa, kun ei ole saanut aikaiseksi raportoitua asiasta mitään, vaikka aina ehdottomasti mieluiten kirjoitan asioita ylös heti, enkä hetken päästä. Saatika sitten viikkojen päästä.

Joka tapauksessa, Kuusinen on saari Kotkassa, minne menee tie aallonmurtajaa pitkin. Minä en ole siellä koskaan käynyt ja nyt sinne matkan varrelle oli tullut laivan rungon osista koottu "tuulikello", mitä halusin mennä ihmetteleen toki sen lisäksi, että pääsisin käymään myös saarella itsessään. Silloin tuuli todella paljon, mutta ei kuitenkaan riittävän myrskyisästi, jotta jättimäiset metallit olisivat osuneet toisiinsa. Vähän ehkä saatettiin niitä kuitenkin avustaa omin hartiavoimin.

Tuuli oli kuitenkin riittävän voimakas siihen, että näköalafiilistelypenkeillä istuessamme kastuttiin aaltojen vuoksi. Onneksi talvivarusteet kestävät hyvin vettä.

Matkalla saareen sai sivistettyä itseään Juha Vainion laulujen sanoituksilla, mitä oli kirjoitettuna kiviin tasaisin väliajoin. Ensimmäiset lukiessani tuli hetkellinen myötähäpeä, en edes tiedä miksi. Mutta mitä pidemmälle mentiin ja mitä enemmän niitä luki, tajusi sitä nopeasti, että tässä on nyt kyse jostain muustakin, kuin vain ilman paitaa ahon laitaan käymisestä. Pakko myöntää, että googletin aika paljon aiheesta seuraavan viikon aikana. Uskomatonta, miten taas ennakkoluulot saatiin kumottua tuosta noin vaan. En siis olisi osannut edes yhdistää koko tyyppiä Kotkaan mitenkään, sillä ainoan tuntemani kappaleen, missä moisia viittauksia on, olen kuvitellut ihan vain randomisti sinne sijoittuvaksi.

Saaressa tehtiin perus merenrantaretkijuttuja eli lapset heittelivät kiviä veteen. Klassikkoleikki, mikä toimii aina. Lisäksi käveltiin rantoja pitkin katsoon meille maaravuille niin ihmeellisiä tyrskyjä. Saari on pieni ja sieltä menee yhteysaluksia, joten varsinaista metsää on aika vähän, mutta kuitenkin riittävästi, jotta tuli luontoretkifiilis.

Näköalatorniinkin kiivettiin, vaikka tuuli meinasi ihan viedä mukanaan.

Sää ei ollut kovinkaan otollinen retkikeitineväisiin, joten ulkoistettiin ruokailu Kuusisen Kalamajaan, mistä sai ihan älyttömän hyvää lohikeittoa ja kylkeen paahdettua ruisleipää. Lasten annokset oli puoleen hintaan, vaikka koko näytti äkkiseltään samalta, kuin aikuistenkin. Kalamajassa myydään erilaisia kala-asioita mukaan, mutta ravintolan puolella oli vain tuo lohikeitto ja vaihtoehtona sille lohileipä. Eikä sitä sen kummempaa valikoimaa tarvitsekaan, sillä tupa oli aivan täynnä ja jonottaankin joutui aika pitkään!

Lapset innostuivat Kuusisen jälkeen Maretariumista, minkä ohi kävelimme. Hellyin ja mentiin sinne taas. Tämä oli esikoiselle kolmas kerta, nuoremmalle toinen, mutta edellisestä kerrasta on jo useampi vuosi aikaa. Paikka on aika kallis, joten ihan ei joka vuosi viitsi käydä. Onneksi lapset jaksoivat kuitenkin keskittyä aivan todella hyvin ja viihtyivät pitkään ihmetellen kaloja, vaikka mikään Sea Life -tyyppinen trooppinen väri-ilottelu tämä kotimaan vesistöjen kaloja esittelevä paikka ei olekaan. Vaikuttava ja upea silti, vaikka kalat ovatkin lähinnä ruskeita. Suosittelen kyllä ehdottomasti käymään joskus.

Seuraavanakin päivänä retkeiltiin, mutta vanhoissa tutuissa ympyröissä Katariinan meripuiston, Tervaleppälehdon ja Mansikkalahden huudeilla. Retkihaasteeseen saatiin siis kaksi rasti tuona viikonloppuna. En ole tainnut siitä isommin vielä edes kirjoittaakaan, kun en ole ihan vakuuttunut siitä, tuleeko 52 retkeä vuodessa toteutuun. Stressiä en tosin suostu asiasta ottaan, joten väliäkös tuolla.

Jämäpipo

Tyttären cashmirmerinosilkki-hattarapipo on löpsähtänyt melkeinpä käyttökelvottomaksi. Pitänee katsoa, saisiko sen pestyä vielä kuosiinsa, mutta sitä odotellessa oli nopeampaa neuloa äkkiä uusi pipo, joka tapauksessa käytännöllisempi vähemmän hattarainen, mikä menee esimerkiksi luistelukypärän alle, täällä kun tosiaan oli kolmen päivän ajan pakkasta ja kenttiä alettiin jäädyttään. Kerran ehdittiinkiin sille melkein jo valmiille jäälle, ennen kuin se aamulla oli jo sulanut.

Kaivoin DK-vahvuiset merinojämät esiin ja neuloin niistä joustinpipon. Sain tähän meneen kaikki käyttämäni jämänötöt kokonaisuudessaan, uskomaton tuuri! Musta tuntuukin, että nämä samat värit ovat pyörineet joka ikisessä jämäprojektissa ainakin viiden vuoden ajan. Vähäh liioittelun makua, tiedän. Mutta nyt ne on ainakin käytetty loppuun.

Valmiin pipon kastelin ja pingotin sen lapsen pään kokoiseksi puhalletun ilmapallon päällä, jotta joustin aukeaa kauniisti, eikä kavennuksien päähän jää nuppia. Piti olla varovainen, ettei pallo ole liian suuri, koska merino joustaa kyllä niin äärimmilleen, että pipon saa helposti pilallekin. Eli itsekin jouduin pallosta kertaalleen ilmoja päästään vähän ulos, jotta päästiin toivottuun lopputulokseen.