Menopelileikki

Kävin lasten kanssa viikonloppuna Suomen lelumuseo Hevosenkengässä, Espoossa WeeGeessä tsekkaamassa uusin näyttely. Tykättiin tosi paljon Menopelileikki -nimisestä liikennevälineisiin keskittyvästä näyttelykokonaisuudesta. Meidän mielestä ehdottomasti paras näyttely niistä, mitä ollaan tuolla käyty. Ja tykätään tosi paljon perusnäyttelystäkin: eri aikakausien leluista, pienoisjunasta ja keppihevosista.

Mutta nyt tosiaan leikittiin matkustamista junalla, lentokoneella, laivalla ja metrolla.

Vuorotellen oltiin matkustajia ja kärrymyyjiä ja otettiin toki selfiekuvia, jotka mukamas näyttivät siltä, että oltaisiin lähdössä lomalle. Tässä oli kiva leikkiä lentokonehommia vähän pidempäänkin, nimittäin Ilmailumuseon museolentokone on mun makuun vähän liian ahdistava. Niin tunkkainen, ahdas ja pimeä koppero. Mutta tässä oli mukavan avaraa ja valoista, kun oli vain penkit ja rekvisiitat.

Leikkilaivamme törmäsi kerta toisensa jälkeen leikisti jäävuoreen ja lapset hyppäsivät minipienestä pallomerestä pukemaan kauhealla kiireellä pelastusliivejä ja hyppäsivät lattialle, josta minä sitten heidät kerta toisensa jälkeen urheana pelastin. Ihan parhaita tällaiset mielikuvitusta ruokkivat ympäristöt ja välineet, huikeita juttuja nuo pienet ihmiset keksii ja tosi hienosti soveltavat näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa. Esimerkiksi lentokoneessa ensin myydään kahvit kärrystä ja sitten käydään myöhemmin keräämässä roskat. Kuulutukset heittävät oikeaoppisella kuuluttajaäänellä ja niin tarkasti, että selvästi on tositilanteissakin kuunneltu, vaikka aina ei todellakaan siltä vaikuta.

Metroleikitkin maistuivat vielä, vaikka oikealla metrolla museoon oltiin matkustettukin. Bussia vähän jäätiin kaipaileen, mutta eihän sitä tietenkään kaikkea yhteen museoon mahdu. Tämä oli todella kiva ihan näinkin!

Tämä näyttely onkin maaliskuuhun 2021 asti, joten uskalla veikata, että tullaan toistekin.

Mutta siitä en ole lainkaan varma, että tullaanko toista kertaa enää metrolla, onnistuin sen verran huolella eksyyn ja sekoileen, ennen kuin löydettiin rattailla kuljettava reitti ulos metroasemalta ja sitä ympäröivästä ostoskeskuksesta, huh huh.

Terveisiä uudesta arjesta

Heipä hei, aika rientää, enkä millään pysy perässä. Aloitin uudessa työssä kolme viikkoa sitten ja kiirettä on pitänyt. Vaikka en ehtinyt oleen kotona kuin puolisen vuotta, oli töihin paluu silti paljon raskaampaa, kuin esim pitkähköjen hoitovapaiden jäljiltä. Johtunee tosin varmasti myös siitä, että hoitovapailta palasin aina samaan vanhaan tuttuun työpaikkaan, sama työmatka ja pääsääntöisesti samat työkaverit. Nyt kaikki on uutta. Ihan kaikki. Työmatka, firma, työkaverit, eri alakin. Joten oishan se ihme, jos ei tuntuisi missään, kun on nämä ruuhkavuodet ja kaikki.

Samaan aikaan esikoinen on ottanut ison harppauksen pikkulapsesta kohti koululaisuutta ja synttäreiden (jotka muuten pidettiin sankarin toiveesta Hoplopissa kotikutsujen sijaan ja niistä ei siis ollut mitään blogattavaa, identtisiä pippaloitahan ne siellä kaikilla on) kunniaksi saadun oman puhelimen myötä aikaansa viettää tottakai mieluummin kavereidensa kanssa kuin äidin (mutta kaverihengaukseen kuitenkin tarvitaan näin kaupungissa vielä aikuista vahdiksi). Täysin luonnollinen ja ymmärrettävä asia, mutta vaatii pientä totuttelua sekin.

Koen että tämän uuden arjen myötä aikaa ei jää mihinkään eikä millekään. Kokemuksesta tiedän, että tunne tasaantuu jossain vaiheessa. Onhan näitä isoja elämänmuutoksia ollut ennenkin. Lasten syntymiä sun muuta, mikä laittaa kaiken uusiksi. Luulin, että arki olisi löytänyt jo uudet uransa kolmen viikon aikana, mutta olin väärässä.

Onneksi aika juoksee niin nopeasti, että pakostihan sekin päivä sitten koittaa nopeasti, kun kaikki tämä kiireen ja mahdottomuuden tuntu muuttuu normaalioloksi.

Onneksi arkipyhät ovat tuoneet helpotusta ja pehmeän laskun fiilistä.

Nämä kuvat ovat pääsiäiseltä kun käytiin Lauhanvuoren kansallispuistossa paistamassa makkaraa ja tähyilemässä maisemia näkötornista. Tarkoitus oli kävellä pitkospuureittejäkin, mutta lumen määrä yllätti. Ehkä juhannuksena sitten uusi yritys.

Niin, onneksi on se juhannus. Ja vappu ja helatorstait sun muut. Jäätävä kulttuurishokki on kyllä alan ja työehtosopimuksen vaihtuminen toiseksi. Siinä missä ennen pekkaspäiviä tulvi ovista ja ikkunoista, nyt onkin täydet päivät ja vielä kikyt päälle. Omasta tutusta ja turvallisesti kuplasta pois joutuminen on aiheuttanut jo monta pientä kriisiä, mutta yritän ajatella sen kaiken olevan hyvästä. On hyvä nähdä ja ymmärtää erilaisia asioita, ettei jumita siihen yhteen ainoaan luuloon ja näkemykseen. Pätee monen moneen asiaan. Työttömyys aktiivimalleineen oli myös arvokas kokemus (kirjaimellisestikin, haha), vaikka sellaista ei todellakaan olisi halunnut kokea.

Nyt nostan työviikosta särkevät jalkani kohti kattoa ja yritän rauhoittua hetkeksi.

Onneksi viikonlopusta on vielä sunnuntai jäljellä.

Toisetkin keväisen hempeät tennarisukat

Löysin lankakaupasta (Fiinaneule) niin suloista puuvillasukkalankaa, että oli ihan pakko saada. Neuloin "varrettomat" kesäsukat. Saas nähdä, minkä tuntuiseksi muovautuvat käytössä, puuvillasekoitetta kun tosiaan ovat. Mutta ainakin näin pesemättömänä ovat kyllä mukavan pehmoiset. Vaikka niinhän ne kaupan sukatkin ovat ennen kuin ne on pessyt korpuiksi.

Lanka on tosiaan Cedifra Lana Mia Cotone, 90 % puuvillaa, 10 % polyesteria. 100 g = 380 m. Neuloin sukat 2,75 mm puikoilla.

12 krs 2 o 2n joustinta varteen, ranskalainen kantapää ja leveä nauhakavennus (jossa kavennukset joka kerroksella, sillä neuloin innoissani vähän liian pitkään, enkä viitsinyt purkaa, vaan tein sitten kavennukset vain tiheämmin ja hyvät tuli).

Kerästä kului vain reipas puolikas, joten jämästä saa vielä vaikka lapselle sukat. Ja taitaa mulla olla jotain yksivärisiä puuvillasukkalankojen jämiäkin, niin saisi varmaan itselleenkin, jos niitä yhdistelee.

Supersuloiset niistä tuli. 

Pikkunoidan tilipussi

Viime vuonna annoin pienemmän pääsiäisnoidista kerätä virpomispalkkionsa mun vintagekäsilaukkuun, joka tietysti näytti söpöltä noidan asusteena, mutta sen verran oli lyhyt noita ja palkkasaalis painava, että kainalossa kantamisen sijaan laukkua vedettiin perässä asfalttipihalla ja laukku sai vähän lisää "ajan patinaa" pohjaansa. Päätin oppia virheistäni.

Esikoinen on aina virponut pienehkön maitotonkan kanssa, sillä meillä ei ole kahvipannuja eikä oikein mitään korejakaan. Maitotonkka on just jees ja sietää vähän rajumpaakin heilutusta ilman, että suklaamunat lentelee pitkin pihaa.

Vähän siitä maitotonkan muodosta inspiroituneena virkkasin nopsaan trikookuteiden jämistä sopivan pöntön kindereiden keräämiseen ja vaikka se ulkonäöltään on suoraan sanottuna aika kamala ja just sen näköinen, että on hätäpäissään tuntia ennen H-hetkeä virkattu, se otettiin noidan puolesta tosi hyvin vastaan ja ajoi asiansa virpomishommissa oikein hyvin.

Saalis pysyi tallella, vaikka noita vähän kompuroikin portaikoissa.

Trikookuteet olivat yhtä lukuun ottamatta omista vaatteista leikattuja joskus ehkä 10 vuotta sitten. Hyvä, että tuli niillekin jotain käyttöä edes vähän.

Ai että, minä kyllä tykkään virpomisesta tosi paljon. Ihanaa kevätpuuhaa ja yhteisöllistä tekemistä pihapiirin muiden lasten (ja vanhempien) kanssa! Pienimmät oppivat tavat isommilta lapsilta ja sitten aikanaan ovat ehkä vuorostaan konkarivirpojina, kun vauvaikäiset alkavat pysyyn tolpillaan.

Hauskaa palmusunnuntai-iltaa ja toivon mukaan kaikki kävivät äänestämässä joko ennakkoon tai tänään.

Ihana lapsia kiinnostava näyttely Vantaan kaupunginmuseossa

Vantaan kaupunginmuseossa, Tikkurilassa, on parhaillaan menossa Ystäväni, tuttavani - lapsuuden kuvat -näyttely toukokuun loppuun saakka ja se on tosi kiinnostava myös lapsille, sillä siellä on paljon leluja leikittäväksi! Eli jos kaipaa puuhaa pienten lasten kanssa, niin suosittelen käymään. Toki näyttely on kiinnostava myös aikuisnäkökulmasta, sillä siellä on paljon lapsuuteen liittyvää historiamatskua.

En itse ollut etukäteen selvittänyt näitä leikkimahdollisuuksia ja täten ehdittiin oleen pitkä tovi kengät jalassa näyttelytiloissa ennen kuin välähti, että olisi varmasti ollut fiksua ne riisua. Miten se niin herkästi aina unohtuukin, jos ei ole isoa lappua asiasta tai muita vieraita näyttämässä esimerkkiä. Lapset osaa omatoimisesti riisua kenkänsä aina, jos mennään vähänkään mihinkään leikkipaikkaa muistutttavaan nurkkaukseen, mutta täällä hämäännyttiin kaikki. Joten kyllä, kuvissa näkyy kengät jalassa, mutta haluan mainita, että asia hävettää ja nolottaa näin jälkikäteen. Ei kylläkään nähty kehoitusta riisua kenkiä, mutta oma maalaisjärki petti.

Mutta tosiaan, kävin lasten kanssa viime viikon lopulla tutustumassa näyttelyyn ja viemään pehmolelut yökylään museoon, sillä samaan aikaan oli lelujen yö -tapahtuma.

Pipsa Possu ja Jyri jäivät siis yöksi hengaileen museolle ja seuraavana päivänä hakiessa lelut takaisin kotiin, sai nähdä kuvia, mitä kaikkea siellä oltiin puuhattu. Nämä tällaiset tapahtumat on ihania ja niitä silloin tällöin on ainakin kirjastoissa ja museoissa. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun osallistuttiin lelujen yöhön.

Ihanaa, kun tällaisia järjestetään! On siinä kuitenkin ollut vaivaa kuvata kaikki lelut yksitellen jossain ja vielä paljon yhteiskuvia. Osa leluista oli viety museosta uloskin ja Backaksen kartanolle.

Ilman tätä lelujen yötäkin tämä on kyllä heittämällä kivoin näyttely Vantaan kaupunginmuseossa, minkä oon käynyt katsomassa. Tykkäisin varmasti, vaikka ei lapsia olisikaan.