Sivut

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Suomen pelimuseo Tampereella

En ole koskaan ollut mikään videopelinörtti.

Mutta kun alkaa miettiin, kyllä sitä on pienen elämänsä aikana kuitenkin yhtä sun toista peliä tullut renkutettua tai ainakin katsottua vierestä.

Esimerkiksi lapsena ruotsinlaivoilla kaikki hienot kolikkopelit, joita ei tokikaan oikeasti pelattu, mutta ratin pyörittäminen demon tahtiin oli jo yksistään todella viihdyttävää ja upean mahtavaa. Flipperin pelaajia katsottiin ihaillen vierestä. Itse jos joskus pääsi kokeileen, niin eihän siitä oikein mitään tullut.



Lapsena meillä ei ollut kotona pelikonsoleita, mutta totta vieköön, kavereilla oli. On tullut katsottua vierestä tuntikausia, kun kaverit pelaavat Super Mariota. Mario edustaa mulle edelleen sellaista nörttinostalgiaa parhaimmillaan, vaikka itse en sitä juurikaan pelannut, se oli tosi vahvasti läsnä lapsuudessa nimenomaan kavereilla kyläilyn ja yleisten puheenaiheiden merkeissä. Ja sitten joillain oli Nintendon sijaan Sega ja niissä sessioissa on itsekin päässyt oleen ohjain kädessä, vaikka parasta toki oli katsoa, kun osaavammat pelaavat. Sonic 2 oli mun lemppari ja sitä pelaan toisinaan edelleen, en Segalla, vaan Wiillä. Esikoinen on innostunut myös niin Sonicista kuin Mariosta ja minulla on ollut kunniatehtävä auttaa Sonicin hankalammissa kohdissa (ja ollaan katsottu myös yhdessä Youtubesta, kun joku pelaa koko setin alusta loppuun, siinä tuli huomattua asioita, mitä ei kukaan kaiketi silloin ysärillä ollut tajunnut ainakaan meidän kylällä), Mariomestarina toimii mieheni. Hänen vanha ja alkuperäinen Nintendo meillä on kirjahyllyssä, pelit tulee kuitenkin Wiin kautta.



90-luvulla oli Hugo. Paras tv-pelihomma ikinä. Ihan huikee. Meillä oli näppäinpuhelin, mutta ei todellakaan käynyt mielessäkään itse sinne soittaa. Koska se oli kallista ja en osannut pelata. Myöhemmin Hugoa pelattiin kyllä tietokoneella.


Meno Toijalaan, jos persaus kestää. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Hugo ei saa koskaan Hugolinaansa takaisin.


Anyway, meille kotiin tuli tietokone kun olin yläasteella. Silloin ei enää pelit napostelleet, vaan lähinnä eri chatit internetin ihmemaassa. Pikkusisarukset kuitenkin pelasivat jotain rallipelejä ja Tomb Raideria. Joskus tuli seurattua sivusta ja ehkä itsekin kokeiltua. Sitten tuli Sims ja myöhemmin Sims2, johon myönnän olleeni aikamoisesti koukussa. Pelaaminen jäi kun lisäosia oli niin paljon, ettei kone jaksanut enää pyörittää. Ja hei, unohdin ihan Wormsin! Ihan huikee!


Ysäriaikainen poikaystävä pelasi. GTA:ta ainakin. Ite renklasin sitä Simsiä, jos koneelle pääsin. Kyseinen poikaystävä tutustutti minut myös klassikkopelien maailmaan, olivat silloin jo nostalgisia. Tetris sun muut.

Ja sitten ikioma Nokia 6110 ja matopeli. Oh yes, kyllä!

Pitkä hiljaiselo pelimaailmassa tyssäsi siihen, kun joku keksi Wiin, Singstarin ja Guitar Heron. Taas mentiin. Lähinnä kännissä. Oli paljon bileitä, mitkä pyörivät näiden pelien ympärille. Itse sain matkapahoinvointia Guitar Herosta, jos sitä selvinpäin pelasin. Hienoja muistoja, mutta olihan siinäkin kyllä huonot puolensa. Meidän häissä esitettiin sketsejä mun ja mieheni arjesta ja kommelluksista ja yksi oli juurikin siitä, kun mies rämpyttää Guitar Heroa ja itse yritän keskittyä kirjoittaan opinnäytetyötäni ja menetän hermoni. Samaisessa sketsissä salaa kävin itsekin pelaamassa. Miehen NHL-pelihommista en viitsi edes mainita.

Tuli älypuhelimet ja Angry Birds. En muuten koskaan pelannut sitä.

Nyt lapset pelaavat paljon pädeillään. Ovat aloittaneet niin nuorena, että yleensä en viitsi asiasta edes ääneen puhua. Mutta jos lähdetään vaikka siitä, että 3-vuotiaskin löytää MUSEOSTA jotain itselleen tuttua, voidaan päästä jo aika lähelle totuutta.


Niin että sitä minä vaan, että Suomen pelimuseo Tampereella on aivan mahtava. Suosittelen jokaiselle enemmän tai vähemmän pelinörtille. Siellä on lankapuhelimella pelattava Hugo, jättimäisellä 5110:llä pelattava matopeli, aikakauden mukaan sisustettuja huoneita eri konsoleille (voin kertoa, että tutulta näyttivät, kovin tutulta), se angry birds sekä iso liuta kolikkopelejä ihan ilman kolikoita pelattavaksi. Ja ylipäätään pelejä oli niin tajuttoman paljon, että en edes ehtinyt tsekkaan kuin muutamia ennestään itselleni tuttuja ja etukäteen hehkutettuja juttuja. Koko perhe viihtyi todella hyvin. Tänne pitänee päästä vielä uudelleenkin.


Nuorimmainen ei ylettynyt kaasupolkimille, mutta ohjasi mielellään aikuisen hoidellessa kaasut ja jarrut. Esikoinen näytti pelaavan jotain K-12 peliä, huomasin vasta kotona valokuvista. Noh, taidettiin kuitenkin selvitä traumoitta.

Pelimuseo on Vapriikissa, siellä tosiaan oli vaikka ja mitä muutakin museota, mutta me olimme vain ohikulkumatkalla, joten ei olisi ollut aikaa edes kiertää kaikkia, saatika että jos aloittaa pelimuseosta, on ihan turha kuvitella, että lapsia kiinnostaa sen jälkeen enää luonnontieteet tai posti.

4 kommenttia:

  1. Kokeile sentään joskus sitä Nukkekekkerit-osastoa :)

    VastaaPoista
  2. Vähän tuli nostalginen olo yätä lukiessa vaikken koskaan videopeleistä kovasti innostunut. Sega oli kavereilla ja se oli tietty hauskin mitä itse ei saatu... Mario oli mulle aina liian jännä (koska vastukset) mutta sitten tuli pleikkari ja kula world! Ai että, vähän ikävöin sitä vieläkin. Ja matopeliä.
    Tonne museoon on kyllä pakko päästä käymään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tuonne ehdottomasti, jos vaan ikinä on mitään pelannut tai edes vierestä katsonut, ihan mahtava kokoelma pelattavia pelejä!

      Poista