Tilkkusäkin pienimmäisimmät aarresoirot

Ihan alkuvuodesta kaappeja siivotessani syyniin päätyi myös tilkkuvarastot. Kangasvarastostanihan 99,5 % on nimenomaan tilkkuja ja jämiä ja aina kun ostaa kankaan ja ompelee siitä jotain, niin tilkkuvarasto senkun kasvaa. Ronskilla kädellä heittelin pienimpiä ja olemattomampia soiroja pois, joista ei hyvällä tahdollakaan oikein mitään saisi. Paitsi että sain silti. Nimittäin vaaleanpunaharmaan vauvanpeiton tämmösistä reilun sormen paksuisista suikaleista.

Ei, meille ei ole tulossa vauvaa!!!!!!!!!!!! Mutta tein silti ja varmasti kotinsa jostain löytää, ei huolta.

Aloin siis kokoaan tilkuista hirsimökkitekniikalla neliöitä, jotka sitten yhdistelin toisiinsa. Oli todella hidasta ja aikaavievää, mutta mihin siinä kiire oli valmiissa maailmassa.

Eikä tämä todellakaan yhdessä illassa valmistunut, vaan oli tosiaan hyvinkin pitkäaikainen projekti. Nyt se kuitenkin on valmis ja siitä tuli tosi söpö.

Sulassa sovussa on sekaisin niin trikoot kuin joustamattomat puuvillatkin. Eihän se todellakaan mikään ammattilaisen tekemän näköinen ole muutenkaan, niin väliäkös tuolla. En laittanut kovikekangasta mihinkään, surruuttelin vain menemään (mitään saumoja auki silittämättä).

Taustapuolen leikkasin äitiyspakkauksen vauvapeitosta, sillä niitä on kirpparit pullollaan muutenkin. Reunat huolittelin leveällä vinonauhalla.

Hauskasti tuli kuitenkin aika pirteä peitto näinkin perinteisellä "mummotekniikalla". Vaikka tilkut on enimmäkseen tämän päivän kankaista, ei tästä kuitenkaan kovin modernin näköistä tullut, mutta ei ollut tarkoituskaan.

Holiday Club Caribia

Terveisiä Turusta! Tehtiin pieni miniloma Turkuun, Holiday Club Caribia -kylpylähotelliin miehen talviloman innoittamana. Lapset ovat halunneet viime vuotisen Holiday Club Saimaa -reissun jälkeen vastaavanlaista talvilomasettiä, mutta päädyttiin tällä kertaa Turkuun, mikä oli siinä mielessä mukavampi, että saatiin sisällytettyä samaan syssyyn myös reissu vanhempieni luokse, Turku kun on sentään samalla laidalla Suomea, toisin kuin Lappeenranta.

Tykättiin tosi paljon siitä Saimaan kylpyläpuolesta ja Angry Birds -puistosta, joten väkisinkin tuli vertailtua paikkoja keskenään, lapset myös vertailivat innokkaasti. 

Lapset ovat onneksi siinä mielessä kiitollisia, että uusi reissu tuntuu aina olevan vanhaa parempi. Tosiaan onneksi näin! Itse en ihan varma ole, kummasta tykkäsin enemmän, molemmissa puolensa. Ja siis ylipäätään en ole sitäkään vielä päättänyt, tykkäänkö ollenkaan tällaisesta reissumuodosta, että ollaan monta päivää putkeen kylpylähotellikompleksissa poistumatta sieltä kertaakaan edes ulos. Saimaalla sentään piti ulkokautta mennä sinne änkkäripuistoon ja siellä oli ulkona lapsille kiipeilytelinettä yms leikkipuistohärveliä, mutta Turussa ei tarvinnut naamaansa ulos pistää, muuta kuin ulkoaltaan puolelle uidessa. Itse siis olen reissuissa aika pahastikin suorittajaihminen ja haluaisin todellakin juosta pää kolmantena jalkana paikasta toiseen aamusta iltaan. Siitä syystä esimeriksi Oulun sukulointireissuillamme ei olla enää viime aikoina yövytty Edenissä, sillä en tykkää siitä, että jumitetaan siellä, vaan haluan mieluummin yöpyä ytimessä. Tosin nyt ehkä voisi taas jo harkita sitäkin muotoa, sillä vaakakupissa toki painaa myös se, miten lapset viihtyvät kylpylässä, onhan se selvää. Itsekin muistan lapsena, miten kylpyläreissut olivat aivan parhautta, vaikkakin pääsääntöisiä olivat päiväreissuja. Muistan myös elävästi, miten Vaasan Tropiclandiassa (lapsuuteni lempparikylpylä ehdottomasti) katsoin kadehtien, miten jotkut pelmahtivat paikalle kylpytakeissa hotellin puolelta tajuten, että ne voivat olla siellä altaissa oikeasti päivät läpeensä. No, aikuisena olen toki tajunnut, että he tuskin todellakaan ovat päiviä läpeensä altaalla hilluneet, emmehän mekään nyt, vaan reissuihin sisältyy yleensä jotain muutakin eikä altaisiin olla menty kuin kerran päivässä. Tosin siellä ollaan sitten pitkään ja hartaasti, mutta niinhän sitä ollaan oltu niillä yksittäisillä kylpyläuintireissuillakin.

Joka tapauksessa, nyt hilluttiin Caribian seinien sisällä yhteensä kaksi vuorokautta ja uimisen lisäksi agendaan kuului samassa kompleksissa sijaitseva SuperPark. Kyllä, Vantaallakin on SuperPark (ja kylpyläkin), mutta joskus vaan on pakko ottaa vähän etäisyyttä arjesta. Oma aikansa meni myös syömishommiin ja yleiseen hotellihuoneessa lojumiseen.

Allasosasto oli tosi kiva. Ihan pienten lasten allas oli suuri ja toisin kuin Saimaan minitaaperoaltaassa, täällä sai myös aikuinen istua perseellään vedessä. Kolme tuntia kun siellä kuumassa lasten altaassa oli itseään marinoinut, luulin jo hetkelliseksi muuttuneeni kalakeiton sei-palaksi. Kävin kokeilemassa kyllä aikuisten vesiliukumäkeäkin (vain yhtä, sen jälkeen en enää uskaltanut muihin). Olin esiteininä melkoinen vesipeto, mutta pakko myöntää, että nykyään minusta taitaa olla vain porealtaassa istujaksi. Luulin nimittäin oikeasti kuolevani sen muutaman sekunnin laskun aikana. Olin varma, että lennän viimeisessä mutkassa laidan yli ja siltä se oli kuulemma näyttänyt miehenikin silmissä ja alastulo oli sen verran lennokas ja sivusuuntainen, että ehdin sekunnin murto-osissa jo käymään läpi, miten tässä päiväni päätän lyömällä pääni altaan reunaan ja hukkuvani iskun myötä. Näin jo itseni iltalehden otsikoissa ja kommenttipalstan trollaajat ilakoimassa. Olin aidon järkyttynyt, kunnes lopulta tajusin illalla, että jumankauta, tuohan olisi silloin yläasteiässä ollut vain aivan sairaan siistiä ja todennäköisesti oltaisiin yrittämällä yritetty myötäillä liikettä niin, että saisi tunteen siitä, että lentää mäen kourun reunan yli, kun silloin ei vielä ollut riittävästi ylipainoa tuomaan moista lisävauhtia.

Lapset olivat todella innoissaan kaikista altaista ja uimarenkaistaan, jotka olivat ilmeisen hyvin sijoitetut pari euroa. En olisi voinut edes kuvitella, miten valtava ilo (ja hyöty) niistä on. Pienempikin kun jo aivan väsyneenä ei jaksanut enää edes leikkiä, halusi silti roikkua renkaastaan 30 cm syvässä taaperoaltaassa ja vain fiilistellä kädet levällään olemisen ihanaa keveyttä.

SuperParkkiin sai alennusta hotellin asiakkaana ja aikuisten lippuja pystyi maksaan Smartumilla. SuperPark on toki suunnattu vähän isommille lapsille ja vaikka eskari-ikäinen siellä menikin kuin kala vedessä, niin pienempi oli kyllä jäädä jalkoihin, vaikka kiipeilypuolella ja trampoliineilla hyvin pärjäsikin. Juokseminen oli kiellettyä, mutta tietäähän sen, että se välillä unohtuu, kun on niin kivaa. Niinpä nuorimmainen juoksi täysillä ja kulman takaa juoksi vähintään yhtä lujaa joku innokas yläasteikäinen ja kompastui tietenkin tähän polvenkorkuiseen maantiekiitäjään. Vammoitta selvittiin, mutta kurjaahan se aina on, kun kopisee. Lisäksi pienempi kun hyppäsi trampoliinilta vaahtomuoveihin, oli joku aikuisen kokoinen teini jo hyppäämässä päälle innoissaan vapautuneesta trampasta ja näkemättä sitä vaahtomuovipalan kokoista pikkuihmistä siellä seassa. Tarkkana siis sai olla. En missään nimessä lähtisi 3-vuotiaan kanssa SuperParkkiin kahdestaan, mutta joskus se vaan on sulauduttava mukaan isosisaruksen perässä. Maanantaiaamu olisi varmasti ollut tältä osin parempi, olisi varmasti ollut hiljaisempaa.

Mutta siis aivan superhypermahtavaa, että tällaisia paikkoja on isommille lapsille! Että ei tarvitse lopettaa liikunnallista leikkiä siihen, kun hoplop alkaa tuntuun lapselliselta.

Jos tällaista olisi ollut 90-luvun maaseudulla, olisin aivan ehdottomasti halunnut trampoliinivolttikurssille. Nyt sitä vaan jännittää perushyppimisenkin äärellä, että lähteekö touhu hallitsemattomaksi ja loukkaa itsensä vai lirahtaako housuun lusikallinen vai peräti kaksi.

Lapset ainakin antoivat tälle reissulle arvosanan 5/5. Itseäni jäi vähän kaiveleen, kun ei kerennyt käymään Turun linnassa yms museomestoissa. Eipä sillä, oon siellä käynyt kyllä monet kerrat ja ehdin varmasti vielä tulevaisuudessakin kerran jos toisenkin. Ja todella mukavaahan meillä oli, sitä en voi kieltää. 

Keväisen hempeät tennarisukat

Kohta on tennarikelit, mutta ei haluaisi siirtyä ihanan pehmeistä ja ohuista villasukista pyykissä korpuksi muuttuneisiin puuvillahirviöihin. Toki minä pidempivartisiakin villasukkia tennareiden ja lenkkareiden kanssa käytän, mutta mukavia ovat nämä ns varrettomatkin. Niinpä kaivelin kaikista hempeimmät merinovillasukkien jämät jämäkorista ja laitoin puikoille.

Raidat eivät mene sukissa samassa järjestyksessä, mutta ovat kuitenkin yhtä pitkinä palkkeina molemmissa. Varressa on 12 krs 2 o 2n -joustinta, sen jälkeen ranskalainen kantapää ja kärjessä leveä nauhakavennus.

Pituutta laitoin sukalle noin sentin verran extraa etteivät vahingossakaan vedä kantapäätä jalkapöydän alle näin ollen koko vartta.

Minulla oli entuudestaan vain yhdet tällaiset "varrettomat", joten pitänee ehkä tehdä vielä muutamat lisää, jos muilta neuleprojekteiltaan ehtii.

Lankoina tässä on hedgehog fibersia (violetti), Rva silmusolmua (vihreä ja keltainen), Handua (sininen) ja Kässäkerho pom pomia (oranssi). Jämiä kaikki ja osa nöttösistä meni näihin ihan kokonaan. Fingering-vahvuista lankaa ja 2,5 mm puikoilla neuloin.

Lankaa näihin koon 42 sukkiin meni yhteensä 58 grammaa.

Jännä, miten joitain vuosia sitten en voinut vielä sietääkään pastellisävyjä, mutta nyt rakastan niitä. Niin se mieli muuttuu ja saahan se muuttuakin.

Muitaihanialaisneule

Olen alkuvuodesta neulonut niin paljon sukkia, etten ole jaksanut edes blogiin kuvata. Pari viikkoa sitten koin hetkellisen valaistumisen, että mitä hemmettiä minä näitä sukkia teen jollekin joskus lahjaksi annettavaksi, teenpä samalla energialla itselleni villapaidan!

Talvella koin useaan otteeseen palelevani, vaikka minulla oli Novitan Nallesta tehtyjä villapaitoja (eli ei siis mitään ohuita), joten laitoin nyt vielä paremmaksi ja sukelsin 7 veljestä jämieni kimppuun. On siellä myös about samaa paksuutta muutakin, esim Adlibriksen Sockia ja Novitan Baby Woolia. Hihoissa ja paidan yläosassa olevaa vaaleansinistä toki ostin, sitä meni niin paljon. Se on Moomin x Novitan Muumitaloa.

Paidan malliksi valikoitui Muitaihanialaisneule Tiina Arposen kirjasta Muita Ihania - lempeä ja hulvaton käsityökirja. Sovelsin todella todella paljon, mutta kirjoneule on lähes alkuperäinen, jotain pientä muokkausta tein kyllä joissain kohdissa siinäkin.

Ohjeessa paita on tehty paloista ja kirjoneuletta on vain paidan etuosassa ja se ylettyy aivan kaulaan saakka. Koska olen pitkä (ja pitkäselkäinen) iso ihminen, oli aivan selvää, että vaikka mun lanka ja neuletiheys olisivat mitä tahansa, kuvio ei tule peittään edes napaa. Niinpä tein suosiolla kuvion vain paidan alaosaan ja koko paidan neuloin saumattomasti pyörönä alhaalta ylös.

Eli mittasin mittanauhalla, minkä levyisen helman paitaani haluan, arvoin tiheyden vyötteen perusteella ja pyöristin siten, että on kuviomäärälle jaollinen. Siitä sitten lähdin neuloon kuviota pyörönä, kainaloita kohti vähän kavennellen. Sitten neuloin hihat ja yhdistin paitaan ja raglankavennuksilla kohti pääntietä, missä tein niskan puolelle vähän (liikaakin) lyhennettyjä kerroksia.

Paita onnistui ihmeellisen hyvin, en voi oikein edes uskoa. En joutunut purkaan matkan varrella mitään muuta, kuin pääntien resorin, josta tuli ensin liian korkea ja meinasin oksentaa sovittaessani, kun ahdisti niin kurkkua. Purin puolet pois ja jo oli hyvä.

Ainut asia, mikä paidassa harmittaa, on violetissä langassa ilmaantunut ylläriraita. Se on sitä Adlibriksen Sockia ja huomasin kyllä, että kerästä pukkaa vaaleampaa kohtaa, mutta kuvittelin sen jotenkin kuuluvan asiaan (semisolidi väri kun oli kyseessä), enkä oikein edes tajunnut asian vakavuutta ensin, kun neuloin todella hämärässä huoneessa nukuttaessani lapsia ja päivänvalon koittaessa olin neulonut jo niin pitkälle, etten sitten nähnyt järkeväksi enää purkaa. Se harmittaa vähän, mutta ei niin paljoa, että paita sen takia jäisi käyttämättä.

Ja voitteko kuvitella, tein tämän valtavan kokoisen kirjoneulepaidan alle kahdessa viikossa. Itse en oikein osaa käsittää, miten tässä näin kävi.

Paidasta tuli kertakaikkiaan ihana ja rakastan sitä todella todella paljon.

Kiitos miehelleni, joka suostui kuvaajaksi ja lapsilleni kärsivällisyydestä kuvauspaikalla.

Pekka Töpöhäntä Päivälehden museossa

Rakastan Pekka Töpöhäntää! Sitä elokuvaa, en niinkään kirjoja, vaikka kyllä nekin hyviä on. Päivälehden museossa, Helsingissä, aukesi tänään Pekka Töpöhäntä -näyttely kissahahmon 80-vuotisjuhlavuoden kunniaksi. Oltiin heti ekana päivänä paikalla oman elämäni Pillin ja Pullan kanssa.

Päivälehden museon lapsille suunnatut näyttelyt ovat aina olleet todella upeita ja kivoja. Tämä taitaa olla neljäs näyttely, missä ollaan lasten kanssa käyty. Sitä aiemmin ei oltu koko museosta koskaan kuultukaan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Museoon on ilmainen pääsy, joten siellä on kiva piipahtaa lasten kanssa vaikka vähän useamminkin. Sijaintikin on hyvä Helsingin keskustassa, ehkä vain vähän piilossa, tai riippuu toki siitä, missäpäin yleensä kulkee.

Pekka Töpöhäntä -näyttely ei jättänyt kylmäksi sekään. Loikoiltiin jättisilakoilla ja leikittiin kissoja huoneessa, jossa oli jättipöytä ja tuoli, kokoluokaltaan samaa kuin että oltaisiin oltu oikeasti kissoja. Kissojen tapaan leikittiin lankakerillä ja käytiin kauppaa silakoilla, joita oli ilahduttavan paljon, ei loppuneet fisut kesken, vaikka välillä museossa oli useampikin seurue.

Kissanhäntiä ja -korvia oli runsaasti, mutta me päästiin tunnelmaan ilman niiden käyttöä. Monnin hiilikellariinkin ryömittiin. Rauhallisimmat saivat kuunnella satuja jättimäisestä radiosta tai lukea kirjoista, joita oli näyttelyssä paljon.

Täällä viihtyy kaikista pienimmätkin taaperot ja isommille lapsille oli Kissojen päivälehtiä, joissa oli luettavaa ja tehtäviä.

Kovalla kulutuksella tavarat täällä varmasti ovat, jo näin ekana päivänä oli jättilankakerät jo aika nuhjuisia. Niitä luultavasti, tai ainakin toivottavasti, kyllä uusitaan ajan kuluessa, näyttely kun on avoinna syyskuun loppupuolelle saakka.

 Niin että ei muuta kuin "Säg mjau till livet!"

Entä, jos Youtube katsoisikin meitä?

Kaksi mun lempparijuttua ruudun äärellä on ehdottomasti Ylen sohvaperunat ja sitten neulevideopodcastit youtubessa.

Niin että tuhannet (tai ainakin tuhat) neulojaa ympäri Suomen katsovat viikottain neuletubettajia. Entä, jos youtube katsoisikin meitä, mitä se näkisi?

Näky olisi harvinaisen tylsä, sen voin myöntää. Mutta en vaan voinut vastustaa kiusausta.



Videolla katselen seuraavia:

Koukuttajan kootut
Tänään neulon
Palasia arjestamme
VillAsta Crafts

Lempparineulepodcastejani olen linkannut joskus muinoin tänne blogiin, mutta listat elää kun ihmiset lopettavat videoiden tekemisen ja uusia tulee, kuin sieniä sateella.

Mutta tässä taas listaa suosikeistani noiden videolla olleiden lisäksi ovat esimerkiksi (aakkosjärkässä)

Hannan neulenurkka
Kässäopen painajainen
Memman puikkoilut
Nonnu neuloja
Paremman puutteeseen
Pieni käsityökori (täällä muuten myös ompelua!)
Sari Nordlund
Urbaani maalainen
Villapaitapeli
Villapesuohjelma

Monia muitakin katson kyllä.

Radio- ja tv-museo Mastola

Nyt kyllä museotuttaa! Kävimme viikonloppuna Lahdessa. Ykkössyynä lahtelaisten neuletubettajien järjestämä neuletapaaminen, mutta hyvänä kakkosena jo pitkään reissulistalla olleet turistikohteet Lahdessa, joista nyt tsekattiin Radio- ja tv-museo Mastola. Lisäksi mies ja lapset kävivät hiihtomuseossa sillä välin, kun olin neuletapaamisesta, mutta siitä ei ole nyt matskua. Sen verran kuitenkin terveisiä sieltä, että kiva paikka oli ollut sekin.

Nyt kuitenkin Mastolaan!

Ihan ensin on pakko kiittää henkilökuntaa, sillä he kävivät opastamassa ja neuvomassa monet jutut, jotta saatiin hauskuus maksimoitua.

Museossa oli kaksi kerrosta ja yläkerran paras juttu oli suuret määrät vaatteita ja asusteita ja vihreä tausta, joten vasten tehdä omia telkkariohjelmia. Tietokoneelta sai valita sopivan taustan ja vaihtoehtoja oli vaikka ja mitä sen perinteisen sääkartan lisäksi. Kaiken huipuksi nämä omat ohjelmansa sai tallennettua ja annetulla koodilla niitä sai sitten vielä katsella kotona netistä.

Siis tämä oli älyttömän hauskaa niin lapsista kuin aikuistakin. Kyllä siinä monta haastatteluohjelmaa lapset tekivät kun löysivät rekvisiittakaapista mikrofonin.

Alakerrassa oli paljon näyttelytilaa ja mun lemppari oli huone, jossa sai kuunnella vanhoja radiopätkiä ja katsella telkkariohjelmia. Olin tosi onnellinen ja ilahtunut kuunnellessani Tarja Kulhoa ja Korson Räkkäri-markettia. Estonian Mayday-tallenne aiheutti pienoisen ahdistuksen.

Telkkaritarjontaa olisin voinut katsella vaikka lopun päivää, mutta valittiin kaikesta siitä valikoimasta Hapsiainen, sillä halusin nähdä, miten seuraava sukupolvi reagoi siihen. Jep, hämmentyneitä olivat. Siellä siis oli esimerkiksi vanhoja uutisten tunnareita ja toki jäätävän karmea Pikku Kakkosen heikot jäät -varoitus, Metsoloita ja Kotikatua ja vaikka mitä.

Vanhat puhelimet kiehtovat lapsia aina. Ja miksei toki uudemmatkin, mutta nyt oli vanha. Näillä pystyi soittaan toisilleen.

Telkkariohjelmanostalgiaa oli tarjolla ihanan paljon.

Ilmeisesti ulkonakin olisi ollut jotain, mutta meillä jäi piha kokonaan kiertämättä. No, ketään tuskin haittaa, vaikka tultaisiin tänne joskus toisenkin kerran.

Oli vähän yleissivistys hukassa, jouduin googlettaan, että miten tämä asia ylipäätään liittyy Lahteen. Mutta se on just parasta, kun museovierailu saa aikaan pakottavan tarpeen googlettaa aiheesta lisää.

Täällä oli tosiaan hyvä opettaa lapsille myös mediakriittisyyttä. Kaikki telkkarissa ja internetissä ei ole sellaisenaan totta. Vai luulitteko, että 6-vuotias kiipesi radiomaston huipulle ja meikäläinen olisi katsomassa mäkihyppykisoja? Jep, sitä minäkin.

Lahdessa ollaan käyty sukuloimassa monen monta kertaa, mutta kaikki turistimestat on jääneet kiertämättä. Tosin muutama vuosi sitten kävimme kyllä Apulandiassa!