Entä jos ei haluakaan olla enää Hupsistarallaa?

En ole missään nimessä vaihtamassa blogin nimeä tai lopettamassa tai muutakaan, älkää pelätkö. MUTTA! Nimesin blogin kahdeksan ja puoli vuotta sitten Hupsistarallaaksi, koska käsityöni oli totisesti vähän sinnepäin tehtyjä. Totuus on kuitenkin se, että kehitystä on tapahtunut. Omasta mielestäni olen jo taitava neuloja, vaikka virheitä joskus tuleekin, on jälki kuitenkin tasaista ja hätäkorjauksia joutuu tekeen yhä harvemmin. Mutta ompelu sitten, voi himskatti, että se onkin hankalaa! Vielä kymmenen vuotta sitten oli todellakin aivan ok ommella trikoopaitaan resori semmoisena leveänä asiana mikä onnistuu vähintään parilla yrityksellä aivan varmasti. Ei hifistelty, ei käytetty kaksoisneulaa, ei kantinkääntäjää. Ainakaan niissä piireissä missä minä pyörein. Olen jäänyt ja jämähtänyt jonnekin sinne, todella amatöörimäisen räpeltämiseen. Ja vaikka minullakin on nyt ompelukone joka tekee itsestään napinlävet ja ompelee napit, ei se auta siihen, että olen tuskaisen huono kanttaamaan resorilla ja ylipäätään tekeen suoraa ja siistiä ommelta. Ennen en antanut sen häiritä, mutta nyt on jotain napsahtanut päässä ja haluaisin oikeasti tehdä sen siististi! En vieläkään jaksa opetella kaikkia hienoja yksityiskohtia enkä laittaa neppareita. Kaksoisneulankin kaivan esille vain todella harvoin ja saumurissa käytän vain joko mustia tai valkoisia lankoja. Mutta jos nyt edes saisi sen tikkauksen suoraan ja siten että se osuisi siihen resoriretaleeseen myös nurjalla puolen koko matkalla, olisin tyytyväinen.

(Ja en muuten osaa edelleenkään valokuvata saatika käsitellä kuvia. Kankaassahan (joka on Metsolan joustofroteeta) on oikeasti pinkkejä sydämiä, ei tummanpunaisia kuten ainakin minun ruudultani voisi luulla.)

Aloin ommella tyttärelle mekkoa. Ihan oli valmis kaava ja ohjeen mukaan leikkasin. Olisi pitänyt framilonilla rypyttää, mutta ei minulla ole framilonia ja rypytys on muutenkin hankalaa, joten menin siitä mistä aita on matalin ja tein tuollaisen laskoksen, jonka nimeä en edes tiedä. Ja en ole enää yrittänytkään mihinkään ompelujengeihin ja piiri pieni pyörii-FB-ompeluryhmiin jossa tuollaiset asiat tiedetään, koska en minä vain yksinkertaisesti ole ihminen, joka vaihtaa eripaksuisia neuloja koneisiin ja äääh. Ja semmonen joka rypyttäisi framilonilla. Laskoksesta tuli kuitenkin hyvä, joten olen tyytyäinen.

Sitten aloin kanttaan reunoja ja kun sain ne monen purkamiskerran about siististi, huomasin että pääntie on niin pieni ettei se menisi kuin ehkä vastasyntyneelle. Ei auttanut kuin leikata isommaksi ja aloittaa koko rumba alusta. Resori loppui ja kävin ostamassa lisää. Toinen kädentie on siis erisävyistä keltaista, mutta se on harkittu yksityiskohta koska tuotti vähemmän ongelmia siistinä erisävynä kuin riskeeraaminen uudelleenompelun kanssa.

Ja taas ompelin ja purin, ompelin ja purin. Tuhottoman monta kertaa. Normaalisti en olisi jaksanut, mutta iski tosiaan jostain se kiukku. Ei se vieläkään täydellinen ole. Kuvaa varten en silittänyt, joten parempi siitä vielä tulisi kun olisi sen tehnyt. Kuvissahan se näyttää nyt siltä, että haluaisin vielä repiä ratkojalla koko hoidon tai heittää ikkunasta ulos. Mutta kehtaa tämän nyt kuitenkin lapselle pukea.

Äh, neulominen on kyllä paljon kivempaa.