Amos Rex yksin ja lapsen kanssa

Helsingin uusin taidemuseo, Amos Rex, on kutitellut siitä asti, kun se aukesi, mutta pitkät jonot ovat venyttäneet sinne lähtemistä. Nyt mulla viimein on ollut aikaa jonottaa ja kävinkin siellä keskiviikkona ihan yksikseni. Olin melkoisen tunnemyrskyn vallassa ja yleensä en museoissa pysty moisessa mielentilassa keskittyyn mihinkään, vaan tulee vähän "juosten kustua" näyttelytilat läpi. Onneksi minulla on Museokortti, niin uskalsin ottaa riskin ja mennä, vaikka en ollut varma, miten jaksan keskittyä. Pääsylippu aikuiselta on normaalisti 18 euroa, joten siihen hintaan ja 45 minuutin jonotuksella olisin ilman kyseistä korttia kyllä jättänyt sen päivän osalta museovierailu väliin.

Olen nähnyt Amos Rexistä aivan valtavat määrät kuvia, videoita ja juttuja somessa, joten pelkäsin sitäkin, että tuntuuko näyttely jo valmiiksi nähdyltä. Onneksi kyseessä on sen luokan elämys, että sitä ei voi kuviin eikä videoihin mitenkään vangita. Unohdin samantien kaikki pään sisällä valloillaan olevat maalliset murheet ja viimeinen teos välkkyvine valoineen ja kovine äänineen sai ihan kyyneleet silmiin. Siinäkin otin kyllä riskin, sitä kun ei suositeltu migreeniongelmaisille (eikä epileptikoille).

Kokemus oli niin hieno, että halusin tottakai jakaa sen lapsillenikin ja mieluiten molemmille erikseen yhteisenä laatuaikana minun kanssani, eikä sellaisena normaalina hulabalooreissuna, missä lapsilla menee mahdollisesti ihan höpöksi.

Ja koska minulla on se museokortti ja lapset pääsevät ilmaiseksi, ongelmana on vain jonottamiseen motivointi. Pienemmän kanssa tosin ilmeisesti pääsisi rattaiden kanssa jonon ohi, mutta 6-vuotiaan kanssa ei auta kuin jonottaa.

Kuten arvelinkin, lapsi oli aivan haltioissaan museon näyttelystä, valoista ja äänistä.

Ja ennen kaikkea, lapsen kanssa oli aivan mielettömän kivaa osallistua teokseen värittämällä lisko ja sammakko, mitkä skannattiin seinille seikkaileen. Jokin logiikka siinä oli, millä perusteella lisääntyvät ja liikkuvat. Oma sammakkoni hävisi minuutissa kuin tuhka tuuleen, mutta pojan värittämä lisko monistui moninkymmenkertaisesti, sillä niitä juoksenteli siellä sun täällä koko museovierailumme ajan. Ja mikäs sen hauskempaa!

Itse väritetyn liskon bongailun lisäksi kasvateltiin seinille kukkia käden liikkeellä ja sekoiltiin peilien kanssa (siis minä sekoilin, meinasin kahdesti kävellä peilikuvaani päin).

Kun peilisokkelosta selvittiin salin toiselle puolen, oli vielä lisää ääntä ja valoja tiedossa.

Viimeisimpään teokseen otettiin vain tietty henkilömäärä kerrallaan, keskiviikon visiitillä jouduin jonottaan, mutta tänään pojan kanssa päästiin suoraan sisään. Lapsille ja muille herkkäkorvaisille (tai kuulostansa huolta pitäville) oli tarjolla kuulosuojaimia.

Suosittelen kyllä aivan ehdottomasti käymään. Itselläni museovierailu oli antoisampi lapsen kanssa kuin yksikseni. Harkitsen vielä, toisinko tosiaan pienemmänkin lapsen tänne, tosin hänen kanssaan ei välttämättä mentäisi sinne viimeiseen teokseen ollenkaan.

Museon ulkoalueen "pömpelit" ovat lasten suosikkeja nekin, mutta minua vähän karmii, vaikka en olekaan lainkaan pahimmasta päästä "ei ei, älkää, heti alas sieltä" -äiti. Kyllä siellä joskus vielä kopisee, viimeistään sitten kun tulee liukkaat kelit.

Ja vaikka lapset pysyisivätkin hengissä, niin en minä siitäkään tykkää, että lasketaan kivetyksellä pyllymäkeä haalarien persaukset puhki.

Mutta tykkään tosi paljon silti näiden pömpeleiden ulkonäöstä ja siitä, mitä ne tekevät kaupunkikuvalle.