Jäbä juoksi tänään Mini Marathonin. Poika on aina ollut innokas juoksija. Menee nopeasti ja pitkiä matkoja. Koko ajan. Itse en ole erityisen urheilullinen tyyppi, joten en ole juurikaan ollut perillä mistään lasten liikuntatapahtumista, jos vauvajumppaa ei lasketa. Viime kesänä satuttiin oleen kylillä lasten maratonin aikaan ja innostuin aivan samantien, että tuonne ilmoitetaan meidänkin poika ensi kesänä. Ja niin me teimme.
Tapahtuma on hyvää mieltä ja liikunnan iloa korostava. Matka on 1 km pitkä, keneltäkään ei mitata aikaa ja kaikki saavat mitalin. Vanhemmat voivat juosta (tai hölkätä tai kävellä) lapsen mukana. Lähdöt olivat iän ja sukupuolen mukaan.
Lähtöpaikalla oli vaikka ja mitä kivaa liikunnallista puuhaa lapsille (sekä sponssieväitä). Kannustusjoukoissa oleva taaperokin viihtyi siis erinomaisesti. Siirryttiin vähän ennen lähtöä maaliin odottaan, että esikoinen saapuu miehen kanssa.
Itse arvostan aivan älyttömästi tätä hyvän mielen periaatetta ja matkaa, mikä on vähintään kävellen realistinen lähes jokaiselle lapselle. Meidän juoksija oli kuitenkin harmissaan siitä, että matka oli niin lyhyt ja että juoksijoita oli niin paljon, ettei saanut ruuhkan vuoksi ohitettua kaikkia. Sanotaan, että omenapuusta ei tule päärynöitä, mutta ehkä isänsä puolelta on tullut vahvat geenit tällaiseen. Itsehän en olisi perässä pysynyt tuota kilometrin matkaa. Kävelen kyllä vaikka maailman ääriin, mutta täysillä juokseva 5-vuotias olisi äkkiä kadonnut horisonttiin, jos olisin yrittänyt seuralaiseksi. Pojassa olisi selkeästi ainesta ihan oikeaankin kilpailuun.
Omat muistoni lapsuuden urheilukilpailuista ovat aika karuja. Pienellä paikkakunnalla oli 5 ala-astetta. Koulujen välisissä hiihtokilpailuissa se koulu sai kiertopalkinnon, josta osallistui prosentuaalisesti eniten oppilaita kisaan. Palkinto oli meidän ala-asteella monta vuotta. Ei siksi, että oltaisiin oltu erityisen motivoituneita hiihtään, vaan koska se sai jälki-istuntoa, joka ei osallistunut kilpailuun. Pienen sivukoulun omat hiihtokilpailut olivat vuoden ennalta-arvattin tapahtuma. Jos luokalla on 4 oppilasta, on niistä tasan yksi sellainen, joka ei kertaakaan saa sitä saatanan palkintolusikkaa, koska vain kolme parasta palkitaan ja nyt ei puhuta mistään sekunnin murto-osien eroista hiihtoajoissa, joten huonoimmalla heikot mahdollisuudet petrata palkintosijoille. Koulujen välinen pesäpalloturnaus se vasta mukavaa hommaa onkin. Kun on muutama isompi koulu ja loput niitä, joiden kokonaisoppilasmäärä on about pesäpallojoukkueen verran. Siinä missä isommissa kouluissa sai valita joukkueeseen ne parhaat, oli pienemmissä about kaikki, oli sitten hyvä tai ei. Itse olin sieltä toiseksi isoimmasta ala-asteesta ja pärjättiin suht hyvin, mutta tajusin jo silloin, miten epäreilusta asiasta on kyse, koska kilpailua ei koskaan markkinoitu hyvän mielen liikuntapäivänä, vaan ankarana kilpailemisena. Mahdollista mokaansa ei unohda koskaan. Koulujen välinen yleisurheilukilpailukin oli. Kahteen lajiin oli pakko osallistua. Yleensä kaikki ottivat toiseksi sadan metrin juoksun, sillä se oli nopeasti hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ennen kisoja yleensä testattiin kerran kaikki lajit läpi, mitattiin tulokset ja todettiin miten huono on missäkin. Koskaan ei erityisemmin paneuduttu tekniikkaan, mitäpä suotta, jokuhan olisi saattanut vaikka kehittyä ja parantaa tulostaan.
Lumeton aika pelattiin pesäpalloa, talvella hiihdettiin tai luisteltiin, sateella pelattiin lentopalloa. Verkon ja katon välissä oli juuri pallon mentävä väli. Kerran vuodessa viriteltiin liikuntasaliin voimisteluvehkeet ja se oli kaikista aivan älyttömän kivaa, kun kerrankin sai temppuilla rekeillä, renkailla, köydellä ja hypätä pukilta. Oltiin riemuissaan, kuin nykylapset Hoplopissa, mutta liikunta ei saanut olla kivaa, joten sukset takaisin jalkaan ja ladulle. Jos et uskaltanut laskea pururadan mäkeä, niin sitten itkit ja laskit.
Voi olla, että muistoni ovat hieman katkeruuden värittämiä, mutta tällaisenä minä sen touhun muistan, ei voi mitään.
Olenkin siis älyttömän innoissani siitä, että nykyään korostetaan hyvää mieltä ja liikunnan riemua. Kuka tahansa voi kokea onnistuneensa lasten maratonilla.
Tapahtuma on hyvää mieltä ja liikunnan iloa korostava. Matka on 1 km pitkä, keneltäkään ei mitata aikaa ja kaikki saavat mitalin. Vanhemmat voivat juosta (tai hölkätä tai kävellä) lapsen mukana. Lähdöt olivat iän ja sukupuolen mukaan.
Lähtöpaikalla oli vaikka ja mitä kivaa liikunnallista puuhaa lapsille (sekä sponssieväitä). Kannustusjoukoissa oleva taaperokin viihtyi siis erinomaisesti. Siirryttiin vähän ennen lähtöä maaliin odottaan, että esikoinen saapuu miehen kanssa.
Itse arvostan aivan älyttömästi tätä hyvän mielen periaatetta ja matkaa, mikä on vähintään kävellen realistinen lähes jokaiselle lapselle. Meidän juoksija oli kuitenkin harmissaan siitä, että matka oli niin lyhyt ja että juoksijoita oli niin paljon, ettei saanut ruuhkan vuoksi ohitettua kaikkia. Sanotaan, että omenapuusta ei tule päärynöitä, mutta ehkä isänsä puolelta on tullut vahvat geenit tällaiseen. Itsehän en olisi perässä pysynyt tuota kilometrin matkaa. Kävelen kyllä vaikka maailman ääriin, mutta täysillä juokseva 5-vuotias olisi äkkiä kadonnut horisonttiin, jos olisin yrittänyt seuralaiseksi. Pojassa olisi selkeästi ainesta ihan oikeaankin kilpailuun.
Omat muistoni lapsuuden urheilukilpailuista ovat aika karuja. Pienellä paikkakunnalla oli 5 ala-astetta. Koulujen välisissä hiihtokilpailuissa se koulu sai kiertopalkinnon, josta osallistui prosentuaalisesti eniten oppilaita kisaan. Palkinto oli meidän ala-asteella monta vuotta. Ei siksi, että oltaisiin oltu erityisen motivoituneita hiihtään, vaan koska se sai jälki-istuntoa, joka ei osallistunut kilpailuun. Pienen sivukoulun omat hiihtokilpailut olivat vuoden ennalta-arvattin tapahtuma. Jos luokalla on 4 oppilasta, on niistä tasan yksi sellainen, joka ei kertaakaan saa sitä saatanan palkintolusikkaa, koska vain kolme parasta palkitaan ja nyt ei puhuta mistään sekunnin murto-osien eroista hiihtoajoissa, joten huonoimmalla heikot mahdollisuudet petrata palkintosijoille. Koulujen välinen pesäpalloturnaus se vasta mukavaa hommaa onkin. Kun on muutama isompi koulu ja loput niitä, joiden kokonaisoppilasmäärä on about pesäpallojoukkueen verran. Siinä missä isommissa kouluissa sai valita joukkueeseen ne parhaat, oli pienemmissä about kaikki, oli sitten hyvä tai ei. Itse olin sieltä toiseksi isoimmasta ala-asteesta ja pärjättiin suht hyvin, mutta tajusin jo silloin, miten epäreilusta asiasta on kyse, koska kilpailua ei koskaan markkinoitu hyvän mielen liikuntapäivänä, vaan ankarana kilpailemisena. Mahdollista mokaansa ei unohda koskaan. Koulujen välinen yleisurheilukilpailukin oli. Kahteen lajiin oli pakko osallistua. Yleensä kaikki ottivat toiseksi sadan metrin juoksun, sillä se oli nopeasti hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ennen kisoja yleensä testattiin kerran kaikki lajit läpi, mitattiin tulokset ja todettiin miten huono on missäkin. Koskaan ei erityisemmin paneuduttu tekniikkaan, mitäpä suotta, jokuhan olisi saattanut vaikka kehittyä ja parantaa tulostaan.
Lumeton aika pelattiin pesäpalloa, talvella hiihdettiin tai luisteltiin, sateella pelattiin lentopalloa. Verkon ja katon välissä oli juuri pallon mentävä väli. Kerran vuodessa viriteltiin liikuntasaliin voimisteluvehkeet ja se oli kaikista aivan älyttömän kivaa, kun kerrankin sai temppuilla rekeillä, renkailla, köydellä ja hypätä pukilta. Oltiin riemuissaan, kuin nykylapset Hoplopissa, mutta liikunta ei saanut olla kivaa, joten sukset takaisin jalkaan ja ladulle. Jos et uskaltanut laskea pururadan mäkeä, niin sitten itkit ja laskit.
Voi olla, että muistoni ovat hieman katkeruuden värittämiä, mutta tällaisenä minä sen touhun muistan, ei voi mitään.
Olenkin siis älyttömän innoissani siitä, että nykyään korostetaan hyvää mieltä ja liikunnan riemua. Kuka tahansa voi kokea onnistuneensa lasten maratonilla.
Poika oli juoksusta älyttömän innoissaan ja itsekin olin niin vaikuttunut, että ehdottomasti täytyy alkaa pitään silmänsä auki tällaisten tapahtumien varalta! Harmittaa, että huomasin nyt vasta, että Vantaan Extreme runissakin olisi ollut lasten sarja!
Ensi kesänä ilmoitetaan kyllä molemmat lapset tänne.
Hieno tapahtuma ja upeaa. kun noin paljon oli osanottajia! Loistavasti poikasi pärjäsi! Hatunnosto sinulle, kun viet lastasi monenlaiseen paikkaan ja annat erilaisia elämyksiä ja kokemuksia! Ymmärrän tasan tarkkaan nuo omat urheilukokemuksesi, toivottavasti jotakin olis niistä ajoista muuttunut parempaan suuntaan...
VastaaPoistaJuu, siellä oli hurjasti osallistujia! Mielelläni minä heitä vien, ei mulla pää kestäisi aina kotona olla nahistelemassa milloin mistäkin.
PoistaMuutaman kerran olen sattunut uimahalliin samaan aikaan kun siellä on ollut kouluryhmiä ja olen ollut todella onnellinen siitä, miten mukavalta heidän liikuntatuntinsa vaikuttaa. Joku ei uskaltanut hypätä, siitä ei tehty mitään häpäisynumeroa, vaan kehoitettiin sitten meneen portaita pitkin. Ja leikkivät semmosta hippaleikkiä, missä kukaan ei taatusti kokenut olevansa ahdingossa ja nöyryytettynä. Toivon mukaan tällaista olisi muuallakin. Toki koulussa pitää mitata oppilaiden taitoja joka aineessa, mutta sen voi tosiaan tehdä niin monella tavalla. Liikunnan suhteen etenkin olisi tärkeätä, että liikunnan ilo säilyisi läpi elämän.
Oh, nuo koulun liikuntakokemukset! Oon myös tosi pieneltä paikkakunnalta ja melkein jokasen jutun voin allekirjoittaa. Viimeisin hiihtokokemukseni on ala-asteen kutosluokalta (yläasteella kun olin, niin oli just kolme huonoa talvea peräkkäin eikä siis koko yläasteen aikana päästy hiihtään): varmaan maalis-huhtikuussa hiihdettiin ympäri pienen koulun pihaan joskus lokakuussa tehtyä "latua", joka oli suurimmaksi osaksi enää jäätä, soraa ja ruohoa, opettaja käveli lenkkarit jalassa vieressä ja karjui että hiihtäkää nyt älkääkä valittako. Tästä taitaa olla viistoista vuotta jo, pitäisköhän vihdoin ens talvena antaa hiihtämiselle uus mahdollisuus hieman rennommissa merkeissä :D
VastaaPoistaAhahaha, ai kamala! :D :D :D Meillä sentään oli kunnon ladut ja ihan metsässä, oli muuten vaan tympeetä se ainainen hiihtäminen :D Mä kokeilin pari kertaa aikuisiällä, oli ihan jees ja varmaan olisi vielä enemmän jees, jos varusteet olisivat olleet enemmän ajantasalla. Hiihdin nimittäin juurikin niillä ala-asteaikaisilla suksillani, monot sai vielä jotenkuten pingotettua jalkaan :D
PoistaHeh juu, pakko lisätä että kyllä mekin suurimmaks osaks hiihdettiin metsissä ja pelloilla, ja lähellä oli myös harju jossa meni hienot ladut, mutta se ihan viimeisin kerta vaan sitten oli tää ikimuistoinen "koulun pihaa ympäri". Ei tainnut missään muualla enää olla laduista senkään vertaa jäljellä.. 😅
Poista:D :D :D
PoistaKuulostaa kovin tutulle nuo koululiikunta muistot. Kerran kuitenkin sain pronssia koulun hiihtokisoista. Kuinka ollakaan juuri sinä päivänä kun oli pakko osallistua kisoihin 5 tytöstä 2 oli kipeänä. Ja niinpä vaikka kuinka sukset lipsuu ja mäessä paikallaan tuskailin muiden hiihtäessä ohi, rahapussin sain OP:lta valita palkinnoksi. Ja sitten se pesäpallo... Voi luoja... Onneksi enää ei tarvitse osallistua mihinkään mitä ei itse halua. Nimimerkillä:aina viimeinen valinta joukkueeseen
VastaaPoistaMun luokalla oli jotenkin ennätysmäärä oppilaita (ollakseen siis pieni koulu), joten ei ollut koskaan pelkoa yltää palkinnoille. Mutta toisaalta en varmaan ihan joka kerta sit ollut se kaikkein viimeisinkään. Paitsi silloin, jos valittiin joukkueeseen, niin toki viimeisenä aina ja joskus jopa niin, että toisen joukkueen annettiin ottaa vaikka useampi tyyppi, jos ei vaan tarvinnut meikäläistä valita. Ah. Ja vaikka pesistaidot olisivat mahdollisesti johonkin ehkä riittäneetkin, niin pärstäkerroin oli kuitenkin heikko :D
PoistaHävytöntä :( näitä muistoja jakaa myös moni muu. Onneksi tosiaan nykyään korostetaan liikunnan riemua. Sillä sehän se kantaa pisimmälle.
PoistaJa onneksi et jäänyt kuitenkaan elämässä hylkijöksi. Sait komean miehen, kauniit lapset, mielenkiintoisen työn, innostavan harrastuksen, turvallisen kodin... on lapsuudessasi siis ollut varmasti myös tekijöitä, jotka ovat kantaneet.
Juu ei nämä koulun urheilukilpailukokemukset traumaattisuudellaan kovin korkealle kuitenkaan yletä, mutta monista muistakin syistä johtuen minusta ei koskaan tullut pienten kyläkoulujen puolestapuhujaa :D :D :D
PoistaLapsuuteni oli oikein hyvä.
Onkohan Helsingin suunnalla Hippo -liikuntatapahtumia lapsille vai ovatko vain Tampereen juttu? Kannattaa tsekata, käsittääkseni niitä on kesällä viikoittain ja ovat kaikille avoimia. Ehkä Osuuspankki on niiden taustalla. Itselläni tosin ei ole lapsia, joten mielikuvani on syntynyt puhtaasti joidenkin lehtimainintojen perusteella eli voi olla vääräkin. Mutta se voisi olla teidän tyyliin sopiva tapahtuma.
VastaaPoistaEi mitään käsitystä, pitääpä selvitellä :)
PoistaKannattaa katsoa netistä paikallisten urheiluseurojen sivuilta niitä lasten yleisurheilukisoja. Ainakin täällä Keski-Uudellamaalla järjestetään kesäisin niitä lähes joka viikko Keski-Uudenmaan Yleisurheilun toimesta. Ollaan joskus osallistuttu lasten kanssa ja kivaa on ollut. Muutama minimaratonkin on tullut käytyä aikoinaan.
VastaaPoistaJuu, pitää tsekata! :)
PoistaKoululiikunta-traumat täälläkin. Meillä oli iso ala-aste, mutta lähikoulut niin kaukana ettei mitään koulujenvälisiä kisoja ollut. Oli sen sijaan kunnalliset milloin mitkäkin kisat ja liikunnanope valkkasi sinne aina koko koulusta kermat päältä = urheilua harrastavat. Ei sillä että oisin halunnut ikinä mukaan, mutta ne korista tai sählyä pelaavat sinne pääs. Kerran oltiin koko luokka kannustamassa (eli cheerleadamassa) meidän luokkalaisia. Sitäkään ei saanut tehdä kaikki, vaan neljän meidän luokan tyttöä valittiin heiluttamaan vappuviuhkoja.
VastaaPoistaYläkoulu taas oli pienellä paikkakunnalla ja siellä niitä koulujen välisiä kisoja oli. Paitsi että meillä oli vain yksi yläkoulu ja kisattiin alakouluja vastaan. Ja ruotsinkielisiä. Kaikki kunnan lapset samoilla kentillä. Ei siinä ollut mitään järkeä pidemmän päälle, koska ekaluokkalaiset nyt ei vaan voinu voittaa jalkapallossa kasi- tai ysiluokkalaisia.
Liikunta meillä oli ihan kamalaa ja samat katkerat muistot täälläkin. Liikunnanope ite istui jumppasalin nurkassa ja hakkasi rytmissä tamburiinia kun me vedettiin tiputanssia tai letkistä. Tai mitä niitä nyt oli tanssijumppia. Sen lisäksi oli sitä koripalloa. Talvella käveltiin ensin kilometri pururadalle, sitten hiihdettiin ja sitten käveltiin takas. Jos joku hiihti koululle, sai jälkkää. Luisteltiin ehkä kerran talvessa ja keväällä pelattiin pesäpalloa. Pesäpallossa mulle oli hyötyä siitä että osasin lyödä ja pallo lensi aina kentältä ulos ja sain kävellä kunnarin, kunnes ope päätti että se on väärin ja antoi aina vastapuolelle kanssa pisteen. Rupesin keksimään syitä liikuntatunneille miksi sinne ei tarvinnut mennä ja kutosella lintsasin niitä jo ihan suruti.
Onneksi uimisen intoa ei tappanut koululiikunta.
Ai kamala, ei ole kummoista ollut teilläkään.
PoistaMullakaan ei uimisen intoa ole koulu tappanut, koska koulusta ei pahemmin uimassa käyty ja jos käytiin, siellä me keskenämme uimme jonkun tietyn matkan ja that's it.
Voi luoja kun alkoi naurattaa kertomuksesi koululiikunnasta, tuli niin vahvasti muistot mieleen. Entenkin kun ollaan samoilta suunnilta kotoisin, mitä olen noista postauksistasi onnistunut bongailemaan.
VastaaPoistaItse olen pikkukoulusta, joten se liikunnan tuska oli vielä kaameampaa. Yläluokan opella oli järjetön kilpailuvietti, joten joka liikuntatunti kilpailtiin - ja opettajan puolelta arvosteltiin, joskus pilkattiin. Onneksi nykyään liikunta ja liikuntaharrastaminen lapsille on muuttunut kannustavaksi, enää ei nujerreta.
Meidän koulussa oli parhaimmillaan 40 oppilasta. Siis koko ala-asteella ennätysvuonna yhteensä 40 ja oltiin siten toiseksi suurin koulu :D Hirveetä tuommonen jatkuva kilpailu! Toivon mukaan tosiaan nykyään olisi vähän kannustavampi meininki.
Poista