Sivut

perjantai 10. huhtikuuta 2015

3 vuotta äitinä

Hui, lapsi täyttää tosiaan kolme! Ihana ja rakas pikku hassuttelijani ei ole enää todellakaan vauva mutta nyt ei enää edes taapero! Mitä ihmettä!

Nyt onkin syntymäpäivän koittaessa kovasti ollut jäbän syntymäasiat mielessä kun kohdussa kasvaa jo toinen lapsi. Kaiken pitäisi olla tuttua mutta kaikki on silti niin kovin vierasta. Viimeksi tosiaan, jäbää odottaessani, sain raskausmyrkytyksen ja siitä hetkestä kun sitä ensimmäisen kerran epäiltiin, kiellettiin mua googlettamasta mitään kokemuksia, kai etten ala stressaan ja verenpaine nouse. Ymmärsin oman hyvinvointini päälle sen verran että en googlettanut. En siis tiennyt asiasta mitään! Ravasin kontrolleissa monta kertaa viikossa ja elin siinä uskossa että sitten kun mut joudutaan ottaan osastolle, makaisin siellä kaksi kuukautta. Itkin ja surin sitä koska se on niin kamalan pitkä aika. Kun viimein osastotuomio napsahti, pitkäperjantaina 2012, sain vasta tietää että ei tässä kuule paria viikkoa kauempaa missään tapauksessa mene. Tulisin synnyttään keskosen. En ollut etukäteen selvittänyt mitään synnytykseen liittyviä asioita koska mua ahdisti ne ja pitihän mulla olla aikaa. Synnytyssairaalan tutustumiskierroskin vasta viikkojen päästä. Osastolla maatessani jokusen kerran kyllä hoitajat tulivat keskustelemaan, lähinnä synnytyksen käynnistämisestä ja siitä miten keskosvauva viedään heti tarkkailuosastolle enkä saa häntä vierelleni. Juteltiin keskosajasta lastenosastolla jne mutta synnytyksestä itsestään ei puhuttu muuta kuin että se sattuu sietämättömän paljon mutta tulen saamaan heti epiduraalin kun lähdetään synnytyssaliin (enkä muuten edes saanut sitä kun lapsi tuli jo ulos). En tiennyt etukäteen että on edes olemassa ballonkikäynnistystä. En olettanut että synnytys alkaa niin pian käynnistyksestä kun puhuttiin paljon pidemmistä ajoista ja selitin kätilölle että ei supista vielä mutta joku ihan saatanallinen kipu iskee kolmen minuutin välein. Niin, mikäköhän... Kukaan ei ollut kertonut että avautumisvaiheessa saattaa alkaa oksettaan ja tällaiselle oksennuskammoiselle se oli todellinen trauman paikka. En tiennyt! Miksei kukaan kertonut? Kaikki kyllä jauhaa ponnistusvaiheessa paskantamisesta mutta näin oleellinen asia kuin mahdollinen oksentaminen jätettiin mainitsematta! En myöskään tiennyt että voi joutua ponnistaan kontillaan. Saatika kyljellään. Ei kukaan ollut kertonut enkä ollut ottanut yhtään selvää. Ajattelin että joko se elokuva-asento tai joku jakkara (josta en muuten vielä tänä päivänäkään tiedä millainen se tarkalleen ottaen on eikä kyllä oikeastaan edes kiinnosta). Täydellinen kontrollin menetys koko shown ajan. Monille painajainen mutta mulle toisaalta ihan sama, kaikki kävi niin äkkiä etten ehtinyt oikein edes tajuta kivuiltani mitään. Kalvot puhkaistiin ja sydänäänet heikkeni, piti ponnistaa vaikka ei supistanut ja hyvin tuli ulos. (Noh, lapsi oli niin pieni että olisi varmasti pulpahtanut ulos sillä että nousee seisomaan ja menee kerran kyykkyyn.) Kukaan ei ollut kertonut että istukka voi jäädä jumiin! Miten voisi edes tulla mieleen että sitä istukkaa revitään ja painetaan sitten viiden-kuuden henkilön voimin ulos kun se maaginen lapsen ponnistaminen on takanapäin. Kukaan ei ylipäätään puhu tästä vaiheesta oikein mitään (myöhemmin kyllä kaveri joutui jopa leikkaukseen tuosta samaisesta syystä joten en siis ole universumin ainoa istukan jemmaaja). Nytpä tiedän senkin. Ja sen että ilokaasuhumala on kertakaikkiaan ihana. Nimenomaan siis tuossa jälkeisvaiheessa, synnytysvaiheesta en tiedä, en ehtinyt hengittää.

Pelottaa siis todellakin tämän toisen raskauden kanssa että minne tässä joutuu. Olen paljon viisaampi mitä synnytyksiin tulee ja luulen että totaaliylläreitä (sarjassamme mikä on tämä saatanallinen kipu kolmen minuutin välein) ei välttämättä tule. Mutta en tiedä milloin pitäisi lähteä sairaalaan, viimeksi kun olin siellä ollut jo valmiiksi päiväkausia, ahdistaa että lapsi syntyy rappukäytävään. Mitä jos synnytys kestää tällä kertaa yli tunnin, mitä kivunlievitystä haluaisin käyttää? Olenko luomu- vai puuduteihminen, en tiedä jos joudun sellaisesta päättään. Mitä jos lapsi on yli puolitoistakiloinen, en osaa käsitellä sellaista vastasyntynyttä megavauvaa! Mutta vielä pahempaa, mitä jos tämänkin kanssa joudutaan osastolle jo viikolla 32? Tai vielä aiemmin?

Täysiaikaiset vauvat, niistä en tiedä kertakaikkiaan mitään. Keskosen kanssa oli jotenkin niin simppeliä. Se nukkui käytännössä koko ajan. Oli tietyt kellonajat jolloin tehdään tietyt toimenpiteet. Sitten taas annetaan nukkua. Tällä viikolla jäbän varhaiskasvatuskeskustelussa tuli puheeksi tuleva vauva ja lastentarhanopettaja viittasi siihen miten vauvat saattaa syödä toooooodella pitkiäkin aikoja että miten siinä kolmevuotiaan kanssa sitten samalla arki toimii. Totesi vielä tuohon ruokailuun liittyen että niin, tiedäthän sinä. Mutta kun en tiedä! En todellakaan tiedä! Mun vauva sai maitoa nenämahaletkulla ja myöhemmin ryysti pullostaan tietyn mitatun määrän maitoa viidessä minuutissa. Aikaa meni joo lypsämiseen, tiskeihin ja sterilointeihin mutta itse ruokintahetki oli hyvin lyhyt sen jälkeen kun vauva oli kerännyt voimia sen verran että jaksoi syödä. En siis todellakaan tiedä mitään neljän tunnin imetyssessioista. Tai imettämisestä ylipäätään. Meidän pikkukeskosen kanssa se kun ei koskaan lähtenyt sujuun. Siihenkin kyllä haluan tällä kertaa ehdottomasti enemmän ohjausta! Oli sitten keskonen tai enemmän täysiaikainen.

Kääk! Kääk! Kääk!

Kolme vuotta jo äitinä ja silti pelottaa nämä asiat. Uskomatonta että siitä on jo niin kauan! Kaksi äitiyspakkausmakuupussikuosiakin jo välissä. Ja vaunuharsot ovat muuttuneet enemmän siihen suuntaan mistä mua moitittiin silloin (kun kehtasinkin sanoa että en halua harsoa laittaa vaan jonkin nätimmän tekstiilin jos ylipäätään jotain tarvitsee käyttää). Hyviä perheblogeja on nykyään muillakin kuin Elsalla. Miltä tuntuukaan olla äiti vuonna 2015? Lyllerrän huomenna asa-lääkityksineni, verensokerimittareineni ja lantiolöystymäni kanssa sitä ihmetteleen Lapsimessuille. Moikataan jos tavataan! Ja hei pliis, rv 16 ja kaikki vaivat jo? Kyllä! Nyt on raskausbingossa osuneet hyvät numerot (joo tiedän, oon vaan läski ja pitäisi ymmärtää olla lisääntymättä). Tosin asa on vain ennaltaehkäisevä mutta eiköhän se myrkytys tälläkin kertaa tule.

23 kommenttia:

  1. Mä en osaa sanoa muuta kuin <3! Kyllä varmasti kaikkia äitejä jännittää, äitiys on kuitenkin eri asia, kuin jonkin työtehtävän tekeminen/uuteen työhön opettelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on. Eikä sitä kukaan omalla kohdallaan voi tietää miten mikäkin raskaus menee. Pitää vaan toivoa että tavalla tai toisella kaikki menee hyvin :)

      Poista
  2. Aina sanotaan odottaville äideille, että hyvin se menee - raskausaika ja synnytys. Pelot ja jännitykset on kuiteski ihan todellisia, koita jaksaa. Pidetään peukkuja sulle ja vauvelille <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on, todellista. Vaikka tietää että kyllä se (todennäköisesti) hyvin menee niin ei se silti lohduta että niin sanotaan jos oikein kamalasti pelottaa :D Mutta eiköhän se tästä, ei mua kuitenkaan ihan koko ajan ahdista :D Kiitos! :)

      Poista
  3. Mullakin toinen kerta oli pelottavampi, vaikka lähtökohdat oli ihan erilaiset kuin sulla. Esikoinen oli perätilassa ja synnytys käynnistettiin LA:na, joten olin kätevästi sairaalassa kun lapsivedet meni ja synnytys käynnistyi. Synnytin pojan tietämättä miltä supistus tuntuu. Mutta poika sai Erbin pareesin ja mä olin todella, todella kipeä. Kukaan ei ollut kertonut miten kipeä sitä voikaan olla.

    Tää toinen päättikin olla raivotarjonnassa. Olin ihan ihmeissäni. Mitä nyt, tätäkö ei käynnistetä. Joudunko odottaan, että synnytys käynnistyy itestään. Millon pitää lähteä sairaalaan, jonne on matkaa 45 min? Mistä tiän mikä on supistus? Oli siinä toki etisen istukan aiheuttama jännityskin jo ollut, mutta istukka onneks ymmärsi siirtyä. No sitten LA:n lähestyessä huomattiin, ettei vauva ole kasvanut. Tai pelättiin niin. Se olikin vain mittavirhe, mutta lapsen liikkeiden vähentymisen ja pienehkön koon takia päätettiin käynnistys rv 40+3. Mutta edellisenä iltana mä pissasin housuuni. Tai luulin pissanneeni. Lapsivettähän se oli, mutta mistä mä saatoin tietää, että se voi tulla hissukseenkin eikä lorahda kaikki lattialle kerralla. Ja sit alkoi ne supistuksetkin. Kyllä ne sit jossain vaiheessa tunnisti supistuksiksi. Viimestään siinä vaiheessa kun huusin, että antakaa nyt mulle jotain, mä kuolen. Ja niin tyttö syntyi käynnistyspäiväksi sovitun päivän aamuna luomuna.

    Ihan onnellinen olen siitä, ettei tarvi enää synnyttää. Onhan se niin penteleen pelottavaa. Vaikka ois jo synnyttänyt, ei se toinen mene samalla tavalla. Tai voi mennä, mutta voi olla menemättä.

    Tsemppiä! Pelot kuulunee raskauteen, kunhan eivät ole liian pelottavia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo toi hiljalleen lirisevä lapsivesi on kans sellanen asia josta en ekalla kerralla olisi vielä tiennyt, nyt tiedän kyllä vaikka mulla ne vedet losautettiinkin lääkärin toimesta synnytyssalissa. On tuo synnyttäminen kyllä vähän pelottavaa, ihme että siitä niinkin monet selviää ylipäätään hengissä. Onneksi en ole ladannut ekalla kerralla enkä kyllä nytkään, siihen mitään suurempia odotuksia. Menee miten menee.

      Poista
  4. Suurtsempit raskauteen ja tulevaan synnytykseen ja kahden lapsen äitiyteen! Neljän lapsen äitinä tiedän, että joka synnytys jännittää yhtä paljon, koska sen kulku ei ole omissa käsissä. Tavallaan pitää ajatella että se on maailman luonnollisin asia ja tavallaan se on maailman oudointa! Lapsi on ihme ja vaivan arvoista, mutta kaikista tuntemuksista pitäisi voida puhua ääneen. Elät ainutlaatuista aikaa, jota tulee ikävä! Toivottavasti kaikki menee hyvin ja kaiken huolen ja pelonkin keskellä voitte nauttia elämän ihmeestä <3 Ihana päästä elämään mukananne blogisi kautta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :)

      Kyllähän se on maailman luonnollisin asia vaikkei aina siltä oikein tunnukaan ja onneksi on lääkärit ja kätilöt ettei siinä itse tarvitse kummempia miettiä :)

      Poista
  5. Aivan mahtava kirjoitus! En tiedä lohduttaako yhtään, mutta mä luin ennen synnytystä tosi paljon, hain tietoa, juttelin kavereiden kanssa ja kävin synnytyslaulukurssia. Ajattelin että nyt on kaikki tieto hallussa, eikä mua pääse yllättämään oksennus tai kakkakaan! Mutta sitten mut yllättikin pissi! Kävi nimittäin yllättäen ilmi, että joskus synnytys voi jotenkin estää pissaamisen. Kiven kovaa väitin hoitajille että ei mua pissata (vaikken ollut käynyt vessassa koko päivänä) ja suu auki kattelin sitä määrää mitä ne sai katetroimalla musta irti. Joo ei pissattanu! Toi koko synnytys, olkoonkin että kokonaisuudessaan pidin sitä hyvänä kokemuksena, on kyllä niin hasardia touhua että ei kai siihen voi koskaan kokonaan valmistautua. Ja jos valmistautuukin, niin sit voikin päätyä vaikka hätäsektioon. Kaverin mies totes, että on toi kyllä yks vitun ihme toi synnytys, ja sitä se kyllä on!

    Niin ja imetys se on sitten toinen ihme. Joo jotkut vauvat voi kai syödä sen neljä tuntia, mutta tää meidän sankari on aina vetässy annoksensa myös siinä viides minuutis. Että on niitäkin tissilapsia. Mutta suositetlen muuten kovasti, että jos mietityttää ni liityt vaikka facen imetystuki ry:n ryhmään, sieltä saa paljon vinkkiä (jos jättää huomiotta ne vähän liiankin hurmokselliset imetysylistäjät). Ja jos homma ei ota sujuakseen, niin voi osallistua imetystukiryhmään tai saada vaikka tukiäidin kotiinsa käymään.

    Pidentään peukkuja että nyt säästyisit myrkytykseltä ja kaikki menis muutenkin niin normaalisti, jos nyt tässä lisääntymistouhussa mitään normiaalia on :) Tsempiä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon kans kuullut noista pissausongelmista (tosin en ennen omaa synnytystäni), on se jännä kyllä nämä ruumiintoiminnot ja synnytys :D Haha, loistavasti sanottu tuo "yks vitun ihme toi synnytys" :D :D :D

      Juu, tällä kertaa aion hakea ja saada apua imetykseen. Jäbän kanssa sitä sairaalassakin kaksi viikkoa säädettiin mutta aina oli kaikilla niin kiire ja hoitajat jotenkin luovuttaja-asenteella siinä hommassa ettei yhtään itekään ymmärtänyt taistella sen imetyksen puolesta. Se lypsäminen oli tosi vittumaista.

      Kiitos! :)

      Poista
  6. Kyllä muakin jännitti toisen lapsen synnytys ihan eri tavalla kuin ensimmäisen. Esikoisen synnytys oli pitkä ja kivulias, mutta ponnistuvaiheessa oli niin hyvät puudutukset päällä, että se ei tuntunut ollenkaan. Toisen kanssa sitten pelkäsin ihan tosissaan sitä, että jos ei olekaan puudutusta, niin miltä se tuntuu??? Koko raskauden ajan koitin olla ajattelematta synnytystä ja aika hyvin siinä onnistuinkin. Hyvin se kuitenkin meni, vaikka kipeetä tekikin.

    Kyllä mä suosittelisin lukemaan synnytysjuttuja nyt etukäteen. Siis ei mitään äitien omia kauhutarinoita, vaan ihan faktajuttuja. Siis kivunlievityksestä, ponnistusasennoista, imetyksestä jne. Ja myöskin raskausmyrkytyksestä. Sillä kun valitettavasti on tapana uusia seuraavissa raskauksissa (kuten itsekin tuossa jo arvelit). Asiat ei tule niin yllätyksenä ja pystyy itse päättämään paremmin omaa hoitoa koskevista asioista, kun on riittäväti tietoa.

    Tsemppiä kovasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tykkään niistä äitien kauhutarinoista, niistä saa jotenkin paljon enemmän irti kuin faktajutuista jotka on monesti vähän tylsiäkin. Niin monet asiat voi mennä pieleen ja äitien tarinoista ne jotenkin elävämmin saa kuulla. Nyt kun siis jäbän syntymän jälkeen olen niitä innoissani blogeista ja keskustelupalstoilta lukenut.

      Raskausmyrkytyksen suhteen olen siinä mielessä turvallisin mielin liikenteessä että uskon tunnistavani itse oireet ja niitä tällä kierroksella toki seurataan tarkemmin ja on ylimääräisiä käyntejä äippäpolille ym. Eihän sille mitään mahda jos se tulee eikä sitä voi mitenkään estää (paitsi tuo asa-lääkitys joka ilmeisesti on todella epävarma sekin) joten ei voi tosiaan kuin odotella. Pidän sen vuoksi kesälomanikin heti alkukesästä pois että ehtisin lomailla ennen osastolle joutumista. Oon täysin vakuuttunut että saan sen.

      Poista
  7. Mulla on niin samantapaisia kokemuksia, että pakko kirjoittaa! Minullakin oli ensimmäisessä raskaudessa raskausmyrkytys ja syöksysynnytys, mutta ei tosin istukkaongelmia. Olin ensimmäisen kerran raskausmyrkytyksestä tarkkailussa pari päivää sairaalassa noin viikolla 36 ja synnytys käynnistettiin lääkkeellä 38+0 vuorokausilla, kun olin toistamiseen jo sairaalassa. Mulla oli täysin hyvä olo enkä olisi tiennyt myrkytyksestä mitään, ellei mulle olisi mitattu korkeita verenpaineita (ei tosin mitään ihan hirveitä huippuja, mutta alapainekin sadan pinnassa). Mutta stressin määrä oli mulla aivan valtava siitä hetkestä alkaen, kun myrkytystä alettiin epäillä! Panikoin ja pelkäsin sitä ihan hulluna. Siitä paniikista jäi myös mulle verenpaineenmittauspelko, edelleen mun paineet nousee hirveän korkealle jos niitä mittaa joku muu kuin minä itse kotona. Olin tosi pitkään synnytyksen jälkeenkin paniikissa paineista.

    Synnytys mulla oli tosiaan syöksysynnytys lähes. Sitä käynnistettiin lääkkeillä pari päivää ja sitten se alkoi vesien menolla. Minäkään en aluksi ymmärtänyt että ne lähes kivuttomat mutta säännölliset kouristukset oli supistuksia, väitin vaan ettei supista. :D Mutta aika äkkiä se sitten eteni, jo parin tunnin kuluttua olin ihan hätää kärsimässä kun supistukset oli tosi kovia ja tiheitä. Kätilö ei uskonut, kun sanoin, että nyt alkaa olla tosi paikat. Kohdunsuu oli tuntia aiemmin ollut vielä kiinni, mutta sain vihdoin kinuttua että kätilö sai jotenkuten kurkattua supistusten välillä kohdunsuun (selällään paikallaan olo oli niin tuskaa, että se oli melkein mahdotonta) ja sehän oli 7 cm auki! Siinä mentiin sitten tosi kiireellä saliin, ilman mitään kivunlievitystä ja ohjeella, että älä nyt vaan ponnista siinä käytävällä odotellessa. Siitä 20 min ja topakka vauva oli jo maailmassa, minä itse kuitenkin heikko ja hutera, sillä menetin vähän normaalia enemmän verta. Se ompelu oli ihan helvettiä, samoin sairaalassa olo muutenkin, kun en saanut nukuttua.

    Toinen raskaus pelotti ymmärrettävästi, mutta se meni tosi hyvin. Vaikka mullakin on ylipainoa varmaan saman verran kuin sulla, raskausmyrkytyksestä ei tullut enää merkkiäkään. Raskaus meni lopulta vähän yliajalle. Panikoin kans, miten osaan lähteä ajoissa sairaalaan, ehditäänkö (meillä on matkaa 80 km), syntyykö se vauva yhtä nopeasti, ja joudunko varautumaan jopa synnytykseen autossa, ja jos synnytys onkin pidempi niin onko pakko ottaa epiduraali että sen kestää jne (en olis halunnu epiduraalia kun sekin pelotti). Mutta synnytys alkoi rauhallisesti kotona tihenevillä supistuksilla, ja eteni aika verkkaisesti. Lähdettiin ihan rauhassa omalla autolla sairaalaan puolen yön aikaan ja kävin vielä syömässäkin matkalla. Vasta aamulla supistukset alko olla sietämättömiä, silloin pyysin ja sain kohdunkaulapuuudtuksen. Samalla puhkaistiin kalvot, ja sitten synnytys eteni vauhdilla. Ne viimeiset 15 min oli kauheita, koska puudutus epäonnistui toisella puolen ja vesien mentyä kalvojen puhkaisussa supistukset oli järkyttäviä ja hallitsemattomia, mutta heti kun ponnistustarve tuli, homma helpottui tosi paljon. Ponnistin nopeasti ja helposti kontallani, ja hommasta jäi aika hyvä olo. Poika oli terhakka, terve, minä en menettänyt sillä kertaa verta ja päästiin melkein heti pois.

    Älä siis panikoi turhaan! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on kans jäänyt myrkytyksestä tuo verenpaineen mittaamisen pelko! Työterveyshoitajalta oon saanutkin mittarin kotiin kun jossain yhteydessä halusi mitata ja arvot oli ihan hillittömät, sanoin kyllä että mua pelottaa se tuon raskausmyrkytystaustan takia kun silloin aina niin jännättiin niitä lukemia ja neuvolatäti hyppi pitkin seiniä. Kotona on arvot olleet hyvät. "Onneksi" nykyään meidän neuvolassa verenpaine mitataan itse ennen vastaanottoa joten se ei ahdista niin paljoa ja arvot on kertayrittämällä hyviä. Ainakin vielä.

      Kiitos kun jaoit kokemuksesi, näitä on vertaistukimielessä tosi kiva lukea :)

      Poista
    2. Se on muuten jännä juttu, että mä olin aivan varma ekassa raskaudessa, että saan raskausmyrkytyksen, ja niin sain! Panikoin sitä tosi varhaisilta viikoilta ja niinhän se sieltä putkahti... Sen sijaan toisessa raskaudessa ei tullut missään vaiheessa yhtään sellaista oloa, että saisin myrkytyksen, ei millään tavalla. Olin itse asiassa aivan varma, etten saa sitä, tiesin sen vain jostain. Joku neuvolantäti panikoi silloin yliajalla jotain ja minä vaan viittasin sille kintaalla, että tiedän itse ettei mikään ole vialla. :D Niin kuin ei ollutkaan.

      Asiasta kukkaruukkuun, mistä ihmeestä olet löytänyt Tuomas Veturi -junia Brion radoille?! Olen koittanut etsiä, mutta olen löytänyt vain ulkomaisista verkkokaupoista, ja haluaisin ostaa Suomesta kivijalkaliikkeestä tai edes suomalaisesta verkkokaupasta.

      Poista
    3. Mä taas en ekassa raskaudessa osannut yhtään epäillä mitään vaivoja :D :D Nytkään ei kyllä sellaista varsinaista tunnetta ole, pelko vain. Mutta toivon että asian tiimoilta varatusta ajasta naistenklinikan äitiyspolille, ultrasta näkyisi jo onko napavirtauksissa ongelmia. Se aika on tosin vasta kesäkuun alussa, kääk.

      Ollaan tilattu ulkomaalaisista nettikaupoista noita Tuomas vetureita, ei tunnu oikein tosiaan Suomesta tällä hetkellä löytyvän. Ja sit sukulaiset on tuonu ulkomaanreissuiltaan lelukaupoista :)

      Poista
  8. Mua kanssa jännittää ajatus mahdollisesta toisesta lapsesta ja synnytyksestä, koska ensimmäinen syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan takia. Ja se oli kokemuksena enemmän sellainen kuin olisi hammaslääkäriin mennyt. Ylipäätään on aina hassua kuunnella toisten äitien synnytystarinoita kun itse on koko hommasta ihan pihalla. Mä en edes tiedä, miltä tuntuu supistus, kun ei niitä ehtinyt ennakkoon tulla.

    Tsemppiä kauheasti raskauteen, toivotaan että vältyt raskausmyrkytykseltä. Kaikesta huolimatta mulle tulee vauvakuume kun luen näitä juttuja :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juu, tuo on kyllä varmasti kans jännää että jos ensimmäinen on ollut suunniteltu sektio niin toisella kierroksella sitä olisi tavallaan ihan ensikertalainen taas! On nää synnytyshommat kyllä jotenkin ahdistavia kun ei yhtään tiedä miten milläkin kertaa menee!

      Kiitos! :)

      Poista
  9. Tosta lantionlöystymästä! Saitko siihen diagnoosia ihan vai ite epäilit? Mulla on ihan alkuviikoista asti jo ollu kipuja. Neuvolalääkäri tiukassa permanentissaan ilmotti, että "voi voi kuule, olet nyt raskaana eikä se aina oo kivaa". Neuvolahoitaja taas pari viikkoa tämän jälkeen oli tosi symppis ja kehotti ottamaan heihin yhteyttä, jos on niin paha olla ettei yhtään pysty liikkumaan.. no kerran jo tosiaan olin koittanut, mutta ei näyttänyt kiinnostavan lääkäriä.

    Ajatus siitä, että pitäis maata selällään ja avata jalkoja, on jo liian tuskainen... en siis jotenkin näe, että kykenisin synnyttämään tuossa "elokuva-asennossa". Tällä hetkellä kävelen 100m ja inisen itku silmässä, kun jalkoja ei enää pysty liikuttamaan...yhtään. Sitten seison kadulla ja töppöttelen askeleen ja parin hengityksen jälkeen toisen. HUOH.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen diagnosoinut :D Tai siis jäbää odottaessani siitä aina neuvolassa mainitsin että on ihan järkyttävän kipeä ja vastaus oli just tota luokkaa että raskaana nyt vaan on vaikeeta, helpottaa sitten kun imetys loppuu, vaikka en meinannut päästä sieltä hemmetin tutkimuspöydältä alas kun sattui niin saatanasti. Ja tosiaan sängyssä ei pystynyt vaihtaan kylkeä kuin tosi pitkällisen ja tuskallisen säätämisen jälkeen. Synnytin tosiaan kahdella ponnistuksella joista toinen kontillaan ja toinen kyljellään. Ne siksi että helpotti vauvan sydänäänten kanssa mutta uskon että on just helpompia asentoja noiden kipujenkin kanssa jos sitten supistuskivuilta enää koko lantiota ja jalkoja muistaa :D

      Nyt kävin just tänä aamuna neuvolalääkärillä ja valitin tuosta jalasta kun on niin kipeä (oon taas esim imuroinut kämppää istuaaltani ja silitin pöytäliinaa toinen jalka keittiönjakkaran päällä kun on niin kipeä) ja sain NELJÄ PÄIVÄÄ saikkua :D :D :D Mutta myös lähetteen fysioterapiaan mitä en ekassa raskaudessa saanut. Toivon että sieltä saisi jotain vinkkejä miten tän kanssa elää tai mikä sitä helpottaisi. Ilmeisesti jotain tukivöitä ainakin on olemassa tähänkin vaivaan.

      Poista
    2. Mä täällä kovasti nyökyttelin :D just se tutkimuspöytä neuvolassa on joka kerta ihan hirvee! Ja herätän miehen, plus kolme koiraa, joka kerta ku käännän yöllä kylkee! Niin kauhee ähinää ja puhina :D enää 3,5kk laskettuun........

      Tukivyötä mä pidän jos tiedän joutuvani kävelemään tai seisomaan kauemmin. Muissa maissa kuulemma antavat noita fysioterapia aikoja helpommin (ja mä käsitin, että neuvolahoitaja ois mut jo laittanut, mutta ovat menettäneet valtuudet lähetteisiin) ja ulkomailla saa akupunktiotakin odottajat! Toivotaan, että sulle on nyt apua fysiosta :))

      Poista
  10. Terhi, I understand only partly your text, but I will write in English as it is a little easier for me (you can answer in Finnish if you like, I will read it).
    I think it is very normal to be more scared on the second one. I was, and my first pregnancy was great. And I gave birth to a big boy and had no pain (I don't feel the supistukset at all). On the second one, that nice thing that supistukset were not felt at all made almost have the second one in the car (I arrived to the hospital at 1:54 and Martin was born at 2:06).
    But what scared me the most was that my first boy almost died of dehidration (he lost over a kilo in a week right after birth because nobody asked me the right questions.... and the truth is that he was not eating enough from breast). We ended up in hospital again, full of cables, tests, and a milk bottle that ended my dream to breastfeed thanks to some not so nice hospital personnel (this was in Spain, not here).
    On the second one, I was terrified that the same would happen. What if I don't manage to feed him? What if? What if? I blamed myself all the time for that thing. And one day someone told me this: "Animals do not get any teaching about how to be mothers or how to breastfeed, and they all manage. Trust your instinct, go with your gut and listen to yourself". I did, and little Martin, who was born a little early, (37+0), a bit over 2 kilos, was breastfeeding from minute 1 and continued for nearly 4 years (something his brother, born in week 41 and 3.5 kilos could not do). With this I am not helping on your fears about pregnancy or bith and I really hope everything works out for you, but trust yourself and your animal side. You'll know what to do with the baby when the time comes.

    VastaaPoista
  11. Olen synnyttänyt viisi täysiaikaista lasta, ja jokainen kerta erilainen, mutta toisaalta jokainen kerta helpompi - koska keho muistaa. Olen synnyttänyt kaksi epiduraalin avulla, yhdessä käytettiin spinaalia (Aivan ihana <3 ) ja kaksi ilman puudutusta. Lopputulemiakin viisi erilaista, viisi kertaa täysin eri tunnelmat ja ajatukset.

    Mutta onnea raskauteen!
    Jos synnytys kovin pelottaa, kannattaa pyytää aikaa pelkopolille.
    Ja imetykseen löytyy tukea: http://www.imetys.fi ja Facessa on paikallisia imetystukiryhmiä, kannattaa sellainenkin etsiskellä - löytyy läheltä imetystukihenkilö.

    VastaaPoista